Äiti

Ilma vinkuu ja rahisee keuhkoissa, sisään ja ulos. Silmät ovat vetiset ja katse välttelevä. Iho on rasvainen ja karhea, nenä pyöreä ja leveä, isot sieraimet. Suu on oikastaan kaunis, ei iso, ei pieni, huulet eivät ole turpeat, mutta eivät kapeatkaan. Se on normaali äidin suu, jonka sisältä hampaat on kiskottu, mutta yläikeneen on jätetty yksi hammas molemmin puolin, joihin muovinen kitalaki kiinnitetään koukuilla. Alaikenessä on kokoproteesi.

Äidillä on vieläkin pitkä tukka, latvaa kohtui oheneva hiirenhäntä ulottuu lapaluiden yli. Se on harmaa ja ruskea. Vaikka se on ohut ja tekee päälaesta lattean neliön, sitä ei leikata. Ehkä hän elää mielessään vielä sitä aikaa, kun hiukset ylettyivät kullanvalkoisina ja tukinpaksuisina takapuoleen ja jonkalaiset vain hän yksin maailmassa omisti. Äiti ei tiedä, että saman kuvauksen olin jo kuullut hänen ikäpolvensa naisten suusta puolenkymmentä kertaa, ylimaallisten hiusten omistaja vaan vaihtui sitä mukaa, kuka niillä kulloinkin ylpeili.

Äiti ei ole yhtään kaunis. Minusta hän on valtavan ruma ja häpeän häntä hänen surkeutensa tähden. Äidillä on isän kalsarit jalassa, ne ovat haaroista rikki. Hänellä on nuhruinen paita yllään, se ei ylety yli äyräidensä paisuneen mahan yli. Paitakin on kainaloista rikki kuin hapon syövyttämä reikäinen pitsi. Rinnuksilla on ruokatahroja, mikä oksettaa minua.

Oikeastaan äiti on läskipallo. Sietämätön ihminen. Kontrolloiva, aina ärtynyt, käskyttävä, ilkkuva ja hieltä haiseva hirviö. Hän on minun äitini ja jos kerron tästä kenellekään, minut leimataan hulluksi. Äidit eivät ole hirviöitä, niitä ovat vain kiittämättömät lapset. Varsinkin tyttäret.

Pieni kammari

Makaan pienen kammarin hetekalla ruskean sängynpeiton alla. Peitto on karhea ja ruma, se sopisi hevosen selkään. Vastapäisellä seinällä on vaaleanvihreä tapetti ja äidin ja isän hääkuva hopeisissa kehyksissä. Äidin hiukset on kammattu rulliksi ohimoille ja näyttää siltä, kuin isälläkin olisi huulipunaa. Melkein yhtä punaista kuin kiinanruusun kukat, jotka rehottavat lattianrajassa isossa saviruukussa.

Lattia on tehty leveistä lankuista ja niiden päällä on äidin kutoma sinisenkirjava räsymatto. Siitä tulee kesä ja järven aallot mieleen. Lattia narisee. Joskus öisin voi herätä muksauksiin ja peltitölkkien kolinaan, kun villikissat tappelevat talon alla. Kulkukissat mahtuvat joka paikkaan.

Ikkunalauta on puinen ja ikkunapuiden saumat on peitetty valkoisella liimapaperilla. Se kellastuu ja irtoaa, mutta uutta laitetaan päälle. Ikkunoiden välissä on kärpäsiä selällään, tikkujalat ylös sojottaen ne makaavat kuolleina tai horroksessa lasisessa laatikossaan, kunnes lasit taas irrotetaan ja hyönteisten raadot pyyhitään rätillä pois. Se on sitä aikaa, kun lehmät päästetän hyppimään hännät koukussa navetan taakse niitylle.

Kylmä tuuli pärisyttää paperia.

lÄiti laittaa voita mustalle valurautapannulle ja kaapii siihen puukauhalla riisipuuroa. Voi alkaa tiristä ja kauha hankaa pannun pohjaa, kun äidin käsi siirtelee paakkuista puuroa edestakaisin. Vieno voisen puuron tuoksu lehahtaa huoneeseen.

Kiinanruususta putoaa pehmeästi kopsahtaen lattialle punainen kukka.

Vintillä (Mirta, kirjailija)

Mirta pudottautui vintin ikkunaruudusta sisään. Lattialla oli sahanpurua, eriparisia vanhoja lasten ja aikuisten kenkiä  ja vanhan tapetin riekaleita. Ikkuna-aukosta näkymä avautui puutarhaan, tai oikeastaan siitä näkyi vain pihatien pätkä ja tien ja puutarhan välistä sireeniaitaa. Benjaminin mukaan ikkuna avautui järvelle, mikä oli taas niitä Benjaminin perspektiivivirheitä, joita hän ei itse eläissän tajunnut. Ei vielä sittenkään, neljäkymmentä vuotta myöhemmin, kun paikallislehden toimittaja nimesi Benjaminin maalaukset ”hieman naivistisiksi”. Järvi nousi ilmaan, talon nurkka näytti vajoavan pihamaahan, valkoruskea lehmä pellolla märehti jättiläisenä ja toinen sorkka kutistui olemattomiin.

Se johtuu tästä paikasta, Mirta ajatteli ja tutki runovihkon välissä säilyttämäänsä  sireeninlehteä. Se oli melkein Mirtan kasvojen kokoinen.  Miksi tämmöisiä virheitä? Koivuniemen takana kasvoi mutalikossa pieniä lumpeita. Joukossa kellui kuitenkin yksi, joka oli teelautasen kokoinen. Mirta työnsi varpaansa sahanpuruihin. Hän ymmärsi jo, mitä äiti tarkoitti, kun hän sanoi Mirtaa joskus hellästi Ankka Lampiseksi. Kun Mirta oli kolmentoista, Tate mittaili hänen vartaloaan hämmästyneen ivallisesti,  kuin ajatellen, etteikö tuo edes kasva naiseksi? Ja sitten Tate sen pudotti:

-Miten ihmeessä nuo räpylät on tuollaiset! Räpylät. Tate jatkoi:

-Mirtahan voisi istua tietyökoneen perässä ja lanata teitä. Hah hah hah!

Mirta veti varpaansa sykkyrälle sisäänpäin ja vältti kulkemasta paljain jaloin. Siitä huolimatta jalkaterät huomattiin, niitä tuijotettiin ja niille tirskuttiin. Mirtan kengänkoko oli 41.

 

 

Lise

Lise toi Miron Benin kotitaloon heti naimisiinmenon jälkeen. Miro nukkui vaunuissa sireenipensaan varjossa, mutta Josefina tarkkaili lasta. Kun Lise nosti lapsen olkaansa vasten, Josefina pani merkille, ettei lapsi reagoinut valoon vaan hymyili silmät auki kohti aurinkoa.

– Näkeeköhän tuo lapsi mitään?, puuskahti Josefina puutarhakeinustaan. Kysymys oli tarkoitettu Liselle, mutta Lise vaikeni, koska hän pelkäsi Josefinaa.

– Sano, nyt, hyvä ihminen, mitä sinä olet tehnyt itsellesi, kun tuo poika ei näe mitään?, Josefina tiukkasi Liseltä seisaaltaan,  ja Lise juoksi poika sylissä itkien tupaan.

-Ben, Ben, puolusta minua, auta minua, Ben!, Lise itki, mutta Ben ei välittänyt muusta kuin pullostaan ja korttipakasta, jotka odottivat häntä peräkammarin porstuassa.  Benissä ei ollut miestä asettumaan äitinsä ja Lisen väliin.  Hänhän oli jo osansa tehnyt, niin Ben ajatteli, korjannut jälkensä ottamalla Lisen vaimokseen.

– Viekää takaisin tuo peto täältä!, huusi Josefina puutarhan reunalta.

 

 

 

 

Joki (Mirta kertoo)

-Nyt lähdetään! Anisa huusi.

Meillä oli vain yksi rikkinäinen polkupyörä. Anisa talutti oranssin rotiskon pyörävajasta talon kulmalle. Sara kiipesi tarakalle, minä istuin ohjaustangolle pyörän sarvien väliin ja Anisa polkaisi matkaan. Kylän mäeltä kesäpoika Hande tyrkkäsi sodanaikaisen rämänsä Anisan viereen. Ensin pari kilometriä soratietä, sitten kolme kilometriä polttavaa asvalttia. Anisa talutti pyörää ylämäissä, minä työnsin sitä tarakalta ja Sara juoksi perässä. Laskettelimme mäet alas yhtenä röykkiönä ja Hande veti ne kädet irti tangosta.

Vesi virtasi pyörteisenä sillan alta. Anisa ja Hande taluttivat pyörät sillan kaiteen taakse rinteeseen ja laskeuduimme  joen uomaan riisuutumaan. Vaikka aurinko porotti pilvettömältä taivaalta, Handella oli kumikengät.  Hän asetteli ne vierekkäin kurjenmiekkojen viereen. Anisa ja Sara hyppelivät jo virtaa kohti hetteikköön heiteltyjä pitkospuita pitkin, ja joen pinnalle pulpahteli pieniä kuplia.

-Mirta ei uskalla hypätä tästä! Hande hohotti ja pulikoi joen uomassa pitäen kiinni laiturin virkaa toimittavasta laudanpätkästä. Vesiheinät heilahtelivat edestakaisin pinnan alla ja virta näytti tummalta syvänteeltä.

– Hypätään sillalta!, huusin vastaan, sieppasin Handen kumikengän ja heiluttelin sitä ilmassa pääni päällä.

-Hah, hah, ha, Hande nauroi.

– Jukolavita, et usko!, huusin silmät leimuten. Jos et usko, että hyppään sillalta, niin heitän kengän jokeen!

-Et heitä. Etkä hyppää, Hande vastasi epäuskoisena rannan tuntumasta ja näytti rääpäleeltä, jonka ei kannattaisi pullikoida minua vastaan.

-Siinä!, huusin ja heitin kengän pitkässä kaaressa virtaan. Kenkä haukkasi vettä, pyörähti ja upposi saman tien syvälle pyörteeseen, jota virta vei voimalla eteenpäin.

-Hullu!, Hande huusi suupielet nykien. Hande räpiköi itkien rannalle. Anisa ja Sara huusivat yhdestä suusta:

-Hullu, Mirta!

Kato nyt, mitä teit Handelle!, Anisa ravisteli minua olkapäistä: Mitä tuo kenkä maksaa? Häh! Sitä ei löydy enää mistään.

-Höh, vastasin ja kiipesin sillalle. Mitäs ei uskonut!

Virta ryöppysi vaahdoten kohti joen mutkaa.  Pinnalle pulpahteli isoja ja pieniä kuplia ja ne rikkoutuivat virran pyöteisiin. Hyppäsin sillalta silmät auki, jalat edellä. Veden pinta tuntui kovalta, ehdin kun sukelsin sen läpi, virta työnsi minua eteen ja ylöspäin valtavalla voimalla, kuljin virran  imussa aina joen mutkaan asti,  jossa sain pääni  veden pinnalle.  Siellä sain kiinni rannan kivistä, joita pitkin vedin itseni joen penkereelle.

Siitä lähtien joki oli meille uudelleensyntymisen kehto ja kauhu.  Se veti puoleensa kuin salaisuus, jonka panttina oli elämä itse.

 

Lotte ja menneisyyden salaisuudet (Kaikkitietävä kertoja)

Perunkirjoituksen jälkeen Mirta vei Benin Joki-taulun Lotelle, Lisen siskolle.

Lise ja Lotte olivat leikkineet pirtin lattialla, kun kranaatti räjähti tulipesässä  ja Loten sormet olivat lentäneet kesätaivaalle. Lotte asui nyt kappelin vieressä sotainvalidien talossa.

Lotella oli valkoiset huonekalut pienessä kaksiossaan, valkoinen TV-taso, valkoinen kirjahylly, valkoinen nahkasohva ja valkoiset sohvatuolit. Lotte kattoi valkoiset kahvikupit valkoiselle sohvapöydälle ja istahti vastapäätä.

– Isäs oli minuun vähän ihastunut, Loten silmät tuikkivat. Sitten hän katsoi Mirtaa silmiin.

– Etpä, kuule, tiedäkään, miten isäs oli menevä mies!

Sitten Lotte käänsi päänsä ikkunaan, tuijotti kappelin suuntaan ja jatkoi:

-Ja vielä sittenkin, kun  Miro oli jo syntynyt.

-Onko Miro Benjaminin lapsi?, Mirta töksäytti.

-Oo-on, vastasi Lotte viivytellen ja naurahti lyhyesti. – Kyllä hän on isäsi lapsi, ei kenenkään muun, vahvisti Lotte ja Mirta ymmärsi, että ehkä Lotte tiesi, missä ja milloin Miro oli saanut alkunsa.

 

Mummon mökki, (Mirta kertoo)

Pihamaalla juoksentelivat harmaankirjavat, mustat ja punaiset kanat. Parinkymmenen viinimarjapensaan ja kahdeksan omenapuun puutarhan läpi johti pikkukivinen suora polku. Sitä pitkin me tytöt juoksimme puutarhan laidalle, Josefina-mummon mökkiin. Rimpuilimme itsemme Josefinan käsivarsien alle, vaikka Josefinasta äitiys olikin jo haihtunut ja rinnassa rahisi enää vain kuiva itku, jossa Pellervo-ukin muisto eli.

Mutta sitten tuli kesä, jolloin Josefinakin lähti.

Hiivimme mummon mökin ikkunlautojen alle. Koputtelimme ikkunoihin ja rapsuttelimme niitä sireeninoksilla. Kuvittelimme, että nyt mummo ihmettelee, mitä kummaa ulkona oikein tapahtuu ja kumartuu kurkistamaan ikkunasta ulos. Tirskuimme ja painauduimme nurkan taakse piiloon. Mitään ei tapahtunut. Tuntui kuin tuuli olisi lehahtanut päittemme päällä ja Anisa rupesi keräämään juhannusruusuja seinänvierustalta. Sitten Hande ja Sara avasivat Josefinan ulko-oven, kompuroivat eteisen kautta tuvan ovelle ja tervehtivät Josefinaa yhdestä suusta:

-Päivää! Päivää!

Hande ja Sara ryntäsivät ulos talosta yhtäaikaa, satuttivat itsensä oven karmeihin, Hande hyppäsi parilla loikalla raput alas ja Sara lyyhähti rappusille. Anisa näki ikkunasta mummon jalat. Siellä mummo istui  puusängyllä suu auki ja tuijotti kattoon.

Sitten tuli ruumisauto. Mummon mökin eteisessä haisi oudolta. Ruudullinen esiliina avattiin ja pitkä kukkamekko leikattiin sakseilla mummon päältä. Kultainen vihkisormus katkaistiin hohtimilla, koska sitä ei saatu saippualla ja vedellä pois tuvonneesta sormesta. Sitten ruumisauto vei Josefinan ja  Anisa heitti valkoiset ruusunsa ruohikkoon.

 

Iida, Lotte ja menneisyyden salaisuudet (Kaikkitietävä kertoja)

Mirta otti käteensä tumman valokuvan Loten kirjahyllystä.

-Iida nuorena, Lotte sanoi ja kattoi pöydälle valkoiset posliinikuppinsa, joissa kukki pieniä punaisia ruusunkukkia.

Kuvassa seisoi laiha, pitkälettinen tyttö, joka katsoi vakavana kohti. Hänellä oli tumma, pitkä leninki ja soikeat kasvot. Mirta ei saanut katsettaan irti Iidan isoista,  pyöreänvinoista silmistä.

-Sellanenhan se oli, äiti, sinun mummisi, Lotte sanoi  ja asetteli sokerikkoa pöydälle.

-Millainen?, kysyi Mirta.

-Työteliäs ihminen, vastasi Lotte vaisusti, ja Mirta ymmärsi, ettei hän saisi kyselemällä tietää totuutta äidinäidistä. Lottehan oli itsekin ollut vielä lapsi, kun Ida kuoli. Nyt Mirta oli nähnyt kuitenkin häivähdyksen esiäidistään, jonka elämää hänkin eli eleissään, ilmeissään, luonteenpiirteissään ja taipumuksissaan ja että ne olivat perintoä edellissiltä sukupolvilta.

Mirta sai  vielä muutaman kirjeen Lotelta. Kirjeissä oli vanhoja valokuvia Lisestä. Yhdessä kuvassa Lise seisoi valtavan kyläkoivun katveessa, yllään kukikas kesäleninki, hiukset taidokkaasti muotoiluilla laineilla ja jaloissa mustat mokkanahkaiset kengät. Toisessa kuvassa Lise istui alakuloisena Kellokosken sairaalan rapuilla toisten työharjoittelijoiden välissä, pitkä valkoinen tukka auki ja kasvot vakavina. Kolmannessa kuvassa Lisen taustalla näkyi eduskuntatalo, hän seisoi sen edessä kauniissa jakkupuvussa, tyylikäs, siro hattu päässään, käsikädessä pienen sarkapukuisen pojan kanssa. Poika oli siis Miro, viisivuotias sokeainkoululainen. Mutta kirjeissä ei ollut sanaakaan siitä tuntemattomasta osasta Lisen lapsuutta, joka lepäsi kaiken yllä kuin purkautumaton ukonilma.

Kun Mirta tapasi Lisen isän, Juhon, Mirta oli ollut vielä niin pieni, ettei hänelle jäänyt muuta muistoa hänestä kuin ohut mielikuva kesäisestä illankorvasta, kun vanha, tuntematon mies horjahteli linja-autolta pihaan. Kuinka mies oli pysähtynyt Mirtan eteen ja kysynyt Liseä ja hän oli osoittanut sormella navettaan päin. Miten Lise oli nättäytynyt navetan ovella, hätääntynyt ja pyyhkinyt käsiään navettatakkinsa helmaan.

-Entä se Juho? Ukki?

-Suutari.  Kiersi kyliä. Paha oli meille lapsille. Ja Ida-äidille.

-Miten paha?

-Oli arvaamaton juovuspäissään.

-Löi Idaa ja lapsia?

-Niin. Kun nukuttiin pirtin nurkassa, isä tuli ja…käytti remmiä.

 

 

 

Mutta Mirta…. (Kaikkitietävä kertoo)

Minulla on kaksi siskoa: Anisa ja Sara. Anisa leikkii poikien kanssa metsässä ja Sara inttää kaikesta. Minulla on myös kaksi veljeä: Miro, joka söi karvamadon, ja Tate, joka veistää vuoroin pikku-ukkoja, vuoroin siipiä halkoliiterissä. Miro asuu talvet Helsingissä sokeainkoulussa ja Tate kirjoittelee  koulukirjoihinsa Kiveksis Ale.

Mirta oppi kirjoittamaan kansakoulussa Annin luokalla. Anni oli nuori opettaja, joka asui koulun yläkerrassa. Annilla oli muodokas jakkupuku ja valtava tupeeraus,  Mirtan mielestä se oli kuin mehiläispesä, jonka sisältä olisi voinut kömpiä itse kuningatar kesken aamuhartauden, kun Anni polki harmoonia ja lauloi korkealla äänellä: Herraa, hyvää, kiittäkää! Riemuiten ylistäkää!

Anni oli itsellinen nainen, jollainen Mirtakin halusi olla. Annin päänsisäinen kuningatar ei kiittäisi herraa, vaikka harmooni halkeaisi. Mirta alkoi viettää yhä enemmän aikaa koulun yläkerran kirjastossa.

 

Perheen synty

Lise syntyi suutarin torppaan järven taakse, mutta vastapäiselle rannalle, kylän keskelle, syntyi talollisen poika Benjamin kaksi vuotta myöhemmin. Kun Lise opetteli uimaan järven toisella puolen, Ben polskutti käsipohjaa vastakkaisella rannalla.

Jonakin tammikuun pakkasyönä, viisitoista vuotta myöhemmin, Benjamin hiihti kylän poikien kanssa järven yli ja jäi yöksi Lisen kotimökkiin, koska Lisen isä oli lähtenyt Sortavalaan myymään kenkiä venäläisille sotilaille. Tuosta yöstä lähtien Lise alkoi vihata Benjaminia ja saman vuoden syyskuussa syntyi heidän esikoisensa Miro.

Kyläläiset nimittelivät huusholliamme Pappilan mäeksi, koska helluntai- ja vapaaseurakunta löysivät perheemme ja Benjamin ja Lise saivat herätyksen kesken vaikeuksiensa.