Joki

Meillä oli vain yksi rikkinäinen polkupyörä. Anisa talutti sen pyörävajasta talon kulmalle ja vinkkasi: nyt lähdetään! Sade kiipesi tarakalle, minä asetuin ohjaustangolle ja Anisa etsi tasapainon. Näin mentiin kotitie, sitten piti työntää pyörä kylän mäelle, josta kesäpoika Hande pyörsi mukaan ja polki omalla rämällä polkupyörällään vieressä, kunnes oltiin perillä. Ensin pari kilometriä soratietä, sitten kolme kilometriä kuumaa asvalttia. Työnsimme ylämäet vuorotellen pyörää  ja kiljuimme  jalkoja nostellen, kikatimme alamäet yhtenä liikkuvana röykkiönä, ja Hande veti koko matkan kädet irti tangosta.

 

29.6.2017

Olen unohtanut taidon, miten kirjoittaa pitkiä virkkeitä. Vai onko se vain tunne, joka estää ryhtymästä töihin?  Muistan saman tien,  että huomenna on Benjaminin syntymäpäivä, 30.6. Hän täyttäisi nyt jo 89 vuotta.

Sisimmässäni se on edelleen Benjamin, joka on puolellani vaikeuksissa ja kaikissa ajatuksissani,  joskus hän on niin läsnä , että ihmiset saattavat kauhistua, kun näkevät minussa Benjaminin, sen kuolleen miehen, joka nyt yhtäkkiä ilmestyykin heidän eteensä jollakin selittämättömällä tavalla tyttäressä. Mutta tytär ei voi nähdä itseään muuna kuin sinä samana Mirtana, joka hän on aina ollut, edelleen yhtä kilttinä kuin lapsi.

Perunkirjoituksen jälkeen Mirta vie Benjaminin Joki-nimisen taulun Lauralle, Hilman nuoremmalle siskolle, joka asuu ortodoksikappelin vieressä sotainvalidien talossa. Hilma ja Laura olivat leikkineet lapsina pirtin lattialla, kun talon savupiippuun jostakin lentänyt tai pudonnut kranaatti räjähti tulipesässä  ja Lauran sormet lensivät siniselle kesätaivaalle, putosivat sitten jonnekin nuoreen koivumetsään rannan rinteeseen, joka heilahteli verkkaisesti tuulessa yhtenä  keltaisena mattona suuria pyöreitä kulleroita.  Lauralla on valkoiset huonekalut pienessä kaksiossaan, valkoinen TV-taso, valkoinen kirjahylly täynnä sukulaisten kuvia, valkoinen nahkasohva ja valkoiset sohvatuolit. Laura kattaa valkoiset kahvikupit valkoiselle sohvapöydälle ja istahtaa vastapäätä.  – Isäs oli minuun vähän ihastunut, silloin joskus. Etpä kuule, tiedäkään, miten isäs oli menevä mies silloin nuorena. Ja vielä sittenkin, kun  Riiko oli jo syntynyt.

Laura on komea nainen yhä. Muodokas, roteva, hänellä on tuhkanvaaleat, lainehtivat hiukset, hyvät hampaat ja mehevät huulet. Mutta Laura on jotenkin oman aikansa tuote, suree yhä sitä komeaa ja rikasta poikaa, joka ei sitten häntä nainutkaan, vaan mieheksi tuli sotilas, joka jäi puheissaan elämään kentille rauhan tultuakin. Vuolaat ja loputtomat sotatilanteiden kuvaukset taustoittivat jokaista juhlaa, jossa Lauran mies oli läsnä.

Mirtan alkuluku

Mutta Mirta. Hänen ei olisi edes pitänyt syntyä tänne. Mutta Benjaminin siittiö oli jäänyt elämään Hilman munanjohtimeen ja kun Hilman ensimmäinen synnytyksenjälkeinen munasolu irtosi, Benjaminin siittiö tunkeutui sen sisään.

Kenenkään lapsuus ei ole kauttaaltaan kamala, mutta Mirtan kaltaiset pystyvät näkemään, kuinka pahat ihmiset voivat tehdä hyviä tekoja, eikä se  tee heistä hyviä ihmisiä. Ja että myös hyvät  sortuvat pahuuteen välittämättä siitä mitä tekevät.

 

 

Äidinrakkaudettomuus

Me asuimme Pappilanmäellä. Keskellä kylää, järven rannalla. Järven halki kulki valtakunnan raja. Hilma sodan, penseyden, viheliäisyyden ja köyhyyden riistämänä. Benjamin latojen, liitereiden, maitolaitureiden ja navetan seiniin piirtelevänä lapsiaikuisena. Ja me, näiden lapset, näkövammainen Riiko-poika ja hänen merimiespukuinen varjonsa, Manu, sekä kolme tyttöä: Anisa, Mirta ja Sade.

Pihamaalla juoksivat harmaankirjavat, mustat ja punaiset kanat. Parinkymmenen viinimarjapensaan ja kahdeksan omenapuun puutarhan läpi johti pikkukivinen suora polku. Sitä pitkin me tytöt juoksimme peräkanaa puutarhan laidalle, Josefina-mummon käsivarsien alle, vaikka Josefinasta äitiys olikin jo haihtunut aikoja sitten ja rinnassa rahisi enää vain kuiva itku, jossa Pellervo-ukin muisto yhä eli.

 

 

Äidinrakkaudettomuus

Hilman äiti oli kuollut keuhkotautiin Hilman lapsuudessa, eikä Hilman isästä virkettu halaistua sanaa. Niin meillä oli vain Josefina-mummo, joka asui Pellervo-ukin kanssa puutarhan toisella laidalla puhtoisessa, kaksikerroksisessa mökissään, joka oli ollut ennen viljavarasto. Ukki lähti eräänä joulukuisena päivänä keskussairaalaan, mutta takaisin tulivat vain kultasormus ja salkku.

Mutta Mirta….

Minä olen Mirta. Anisan nuorempi sisko ja pikku-Saden isosisko.  Minulla on kaksi veljeä. Riiko, joka söi karvamadon, ja Manu, joka veistää vuoroin suksia, vuoroin siipiä halkoliiterissä. Riiko asuu talvet Helsingissä sokeainkoulussa ja Manu kirjoittelee  koulukirjoihinsa Kiveksis Ale.

Lyhyesti, Pappilanmäen perheen synty

Hilma syntyi suutarin torppaan järven takana sinisellä vaaralla, mutta tällä rannalla, kylän keskellä mäellä, syntyi talollisen poika Benjamin kaksi vuotta myöhemmin. Kun Hilma oppi uimaan järven toisella rannalla, Benjamin polskutti käsipohjaa toisella. Ja niin kuin kaikki maailman sukuvihat, tämäkin sai alkunsa yhteisestä juuresta. Hilma ja Benjamin kun ovat sukulaisia, itse asiassa pikkuserkkuja, mutta sana pikku ei kuulu tämän kylän sanastoon. Täällä tapahtuu vain suuria asioita.  Lyhyesti, nyt me koko onneton Hilman ja Benjaminin pesue asumme tässä samassa jamassa, Benjaminin vanhempien, kuivakyynelisen Josefinan ja Pellervo -vainaan kodissa. Ympärillämme vain parempia ihmisiä, joilla ei ole tällaisia lapsia.

Kyläläiset nimittelevät huusholliamme Pappilan mäeksi, koska Benjamin ja Hilma pyörähtivät uskoon kesken vaikeuksiensa. Pappilan mäellä tarkoitetaan hihhuliseurakuntaa, jolle naureskellaan, kun taas pilkkaaminen on kylän ainoa oikea ja alkuperäinen uskonto. Pilkka leviää suusta suuhun, ivan siemenet lentävät tuulessa peltojen yllä, leijailevat kesäöinä kammareihin ja itävät torajyvinä sydämistä. Myöhemmin ne kukkivat kilvan toisten, kaltaistensa seurassa yhteisen auringon alla, mutta joskus joku vetää vielä pilkkaakin pidemmän korren. Näin on Hilma ennustanut. Jotkut siis lentävät vielä perseelleen.

 

Vihan ilmapiiri ja lapset

Kaikesta pentuvihamielisyydestä huolimatta Hilma pyöräytti vielä yhden kakaran. Hän sai nimekseen Sade, koska syntymää seurasi kuuden päivän yhtäjaksoinen sade. Viljapellot kaatuivat lakoon, metsäpolut katosivat saviseen velliin, vesi virtasi putouksina ränneistä ja piiskaksi sorateihin railoja. Myrskytuuli rikkoi ikkunalaseja.

Kun punaisena rääkyvä rusina sitten raahattiin laitokselta kammarin hetekalle, Anisa työnsi kasvonsa piltin koppaan ja parahti: Tuota me ei oteta!

Mutta lapsentuloa ei voi peruuttaa, kuten ei Mirtankaan tuloa ollut voinut, kun siittiö vain lähti putkistoa pitkin puskeutumaan munasolua kohti ja tuomaan lasta tähän perheeseen omia aikojaan, vajaat kolme kuukautta Anisan syntymän jälkeen. Niinpä Mirta luikahti tähän sakkiin vielä saman vuonna kuin Anisa. Hilma syytti Mirtan tulosta Benjaminia, vihasi miestä kaiken pahuuden alkuna, eikä vihaltaan muistanut lapsen syntymäpäivää enää elämänsä aikana.

Kun Sadelle alkoi kasvaa hampaita, Anisa rahtasi peräkammarin porstuassa tarkistamassa vaunuissa tuhnuttavaa syöttilästä, joko siltä syöksyisi terävät kulmahampaat ikenistä.

 

 

 

Mutta Mirta…

Lapsi putoaa maailmaan kuin linnunpoika ullakonikkunalta, omille siivilleen. Mirtakin tuli tänne joka tapauksessa.

– Joo, oli tyhjää. Vain aikaa ja huutoa. Sitten kun sumu vähitellen hälveni, huomasin, että me olimme oma planeettakuntamme: Hilma, Benjamin, isosisko Anisa, ja vielä kymmenkunta vuotta vanhemmat veljemme Riiko ja Manu. Riikoa näki vain jouluisin ja kesäisin, joten pidin häntä jonkinlaisena kylään tulleena setänä. Riiko pyöri tuvan lattialla verkkaista ympyräänsä, painoi oikean käden peukalolla ja nimettömällä silmännurkkiaan ja mietti ajatuksia, joista meillä kenelläkään ei ollut avistusta. – Raharukki! Riikon pyöriminen näkyi kuin ilmestys Pappilanmäen isoista ikkunoista maantielle, puolenpäivän aikaan tunturimopoillaan kuivaamon seinustalta postiaan hakemaan tulleille kylänmiehile.

Hilman ja Benjaminen silmissä Riiko oli profeetta, jonka ihmeellisä tarinoita tuli  kuunnella kuin ennustuksia, ja itkeä, kun poika soitti haitarilla Metsäkukkia. Käytännön Messius lankesi puolestaan Manulle, hänhän oli ihan vain tavallinen, terve poikalapsi. Pelasta tämä perhe, pelasta!

Mirta kiersi Anisan kanssa Benjaminin bändin mukana laulamassa pitkin pitäjää. Tytöt muistuttivat silkkisissä lettinauhoissaan ja Hilman ompelemissa pallomekoissa kaksososia. Valheen voimalla duetto sai kuulijoita. Eikä Anisalla ja Mirtalla ollut muutakaan tekemistä kuin odottaa, pysytellä näkymättömänä niin kauan kuin taisi, nukahdella, kuunnella silloin tällöin huutoa ja pauketta varmistaakseen, että oli vielä perheen menossa mukana.

Mirta sopeutui sulkeutuneena parhaiten, hän oli arka tyttö ja pidätti sisälleni Hilman ja Benjaminen myrskyt ja muuten vaan valtameren. Mirta etsiytyi melun reunoille syrjäisiin paikoihin, piiloutui komeroon, tarkkaili pimeyttä ja pölyhiukkasten pyörteitä, kiipesi tuomeen tavoittelemaan lintujen kieltä, taiteili tuomen oksilta porstuan katolle ja sieltä seinän poikkilistaa pitkin vintin tyhjästä ikkunaruudusta sisään.

 

 

Mirtan loppupuhetta, Mirta ja Benjamin

Krysanteemit ja kosmokset ovat kaatuneet parvekkeen lattialle. Kanava välkkyy siniharmaana, sen takana rakennustyömaa nostattaa koko kesän esiin uusia kerrostaloja. Kerrostalojen lomasta pilkistää aamulla satamaan lipunut laiva.

Olisin voinut olla rohkeampi. Kutsua pelot uniini ja kohdata ne. Olisin voinut kävellä suoraan niiden ahdistuneiden silmien alle, jotka eivät osanneet kunnioittaa lapsen kirkkautta.  Olisin voinut yhdessä yössä pyyhkäistä mustat pelinappulat pöydältä, eikä minun olisi tarvinnut kantaa tänne asti sukupolvien syyllisyyttä ja vieraantuneisuutta. Sillä viattomuus lähtee sieltä, missä kunnioitetaan elämän alkulähdettä.

Benjamin vierailee yhä luonani, kevättalvisin. Tänä keväänä hänen poismenostaan on jo 20 vuotta.

Benjamin oli eläissään kaunis mies, urheilullinen ja sopusuhtainen. Mieleltään lempeä, kanssaihmisten silmissä kuitenkin vääränlainen kunnon ihmiseksi. Sitä poikkeavuuden piirrettä minäkin kannan ja siihen, kuin mustelmaan, olen lyönyt itseni. Mutta en tee sitä enää. Olen oppinut, että itseluottamuksen ja omanarvontunnon voin saavuttaa vain siten, miten Benjaminkin sen lopulta teki.