Mirtan loppupuhetta, Mirta ja Benjamin

Krysanteemit ja kosmokset ovat kaatuneet parvekkeen lattialle. Kanava välkkyy siniharmaana, sen takana rakennustyömaa nostattaa koko kesän esiin uusia kerrostaloja. Kerrostalojen lomasta pilkistää aamulla satamaan lipunut laiva.

Olisin voinut olla rohkeampi. Kutsua pelot uniini ja kohdata ne. Olisin voinut kävellä suoraan niiden ahdistuneiden silmien alle, jotka eivät osanneet kunnioittaa lapsen kirkkautta.  Olisin voinut yhdessä yössä pyyhkäistä mustat pelinappulat pöydältä, eikä minun olisi tarvinnut kantaa tänne asti sukupolvien syyllisyyttä ja vieraantuneisuutta. Sillä viattomuus lähtee sieltä, missä kunnioitetaan elämän alkulähdettä.

Benjamin vierailee yhä luonani, kevättalvisin. Tänä keväänä hänen poismenostaan on jo 20 vuotta.

Benjamin oli eläissään kaunis mies, urheilullinen ja sopusuhtainen. Mieleltään lempeä, kanssaihmisten silmissä kuitenkin vääränlainen kunnon ihmiseksi. Sitä poikkeavuuden piirrettä minäkin kannan ja siihen, kuin mustelmaan, olen lyönyt itseni. Mutta en tee sitä enää. Olen oppinut, että itseluottamuksen ja omanarvontunnon voin saavuttaa vain siten, miten Benjaminkin sen lopulta teki.