Iida, Lotte ja menneisyyden salaisuudet (Kaikkitietävä kertoja)

Mirta otti käteensä tumman valokuvan Loten kirjahyllystä.

-Iida nuorena, Lotte sanoi ja kattoi pöydälle valkoiset posliinikuppinsa, joissa kukki pieniä punaisia ruusunkukkia.

Kuvassa seisoi laiha, pitkälettinen tyttö, joka katsoi vakavana kohti. Hänellä oli tumma, pitkä leninki ja soikeat kasvot. Mirta ei saanut katsettaan irti Iidan isoista,  pyöreänvinoista silmistä.

-Sellanenhan se oli, äiti, sinun mummisi, Lotte sanoi  ja asetteli sokerikkoa pöydälle.

-Millainen?, kysyi Mirta.

-Työteliäs ihminen, vastasi Lotte vaisusti, ja Mirta ymmärsi, ettei hän saisi kyselemällä tietää totuutta äidinäidistä. Lottehan oli itsekin ollut vielä lapsi, kun Ida kuoli. Nyt Mirta oli nähnyt kuitenkin häivähdyksen esiäidistään, jonka elämää hänkin eli eleissään, ilmeissään, luonteenpiirteissään ja taipumuksissaan ja että ne olivat perintoä edellissiltä sukupolvilta.

Mirta sai  vielä muutaman kirjeen Lotelta. Kirjeissä oli vanhoja valokuvia Lisestä. Yhdessä kuvassa Lise seisoi valtavan kyläkoivun katveessa, yllään kukikas kesäleninki, hiukset taidokkaasti muotoiluilla laineilla ja jaloissa mustat mokkanahkaiset kengät. Toisessa kuvassa Lise istui alakuloisena Kellokosken sairaalan rapuilla toisten työharjoittelijoiden välissä, pitkä valkoinen tukka auki ja kasvot vakavina. Kolmannessa kuvassa Lisen taustalla näkyi eduskuntatalo, hän seisoi sen edessä kauniissa jakkupuvussa, tyylikäs, siro hattu päässään, käsikädessä pienen sarkapukuisen pojan kanssa. Poika oli siis Miro, viisivuotias sokeainkoululainen. Mutta kirjeissä ei ollut sanaakaan siitä tuntemattomasta osasta Lisen lapsuutta, joka lepäsi kaiken yllä kuin purkautumaton ukonilma.

Kun Mirta tapasi Lisen isän, Juhon, Mirta oli ollut vielä niin pieni, ettei hänelle jäänyt muuta muistoa hänestä kuin ohut mielikuva kesäisestä illankorvasta, kun vanha, tuntematon mies horjahteli linja-autolta pihaan. Kuinka mies oli pysähtynyt Mirtan eteen ja kysynyt Liseä ja hän oli osoittanut sormella navettaan päin. Miten Lise oli nättäytynyt navetan ovella, hätääntynyt ja pyyhkinyt käsiään navettatakkinsa helmaan.

-Entä se Juho? Ukki?

-Kiersi kylillä. Suutari.  Myi saappaita venäläisille sotilaille Sortavalassa. Paha oli meille lapsille. Ja Ida-äidille.

-Miten paha?

-Juovuspäissään riehui. Käytti remmiä.

-Löi lapsia?

-Niin. Nukuttiin kaikki lapset pirtin nurkassa vierekkäin. Isä tuli ja veti remmillä meitä kaikkia.

 

 

Mutta Mirta….

Minä olen Mirta, Anisan nuorempi sisko ja Saran isosisko.  Minulla on kaksi veljeä. Miro, joka söi karvamadon ja Tate, joka veistää vuoroin pikku-ukkoja, vuoroin siipiä halkoliiterissä. Miro asuu talvet Helsingissä sokeainkoulussa ja Tate kirjoittelee  koulukirjoihinsa Kiveksis Ale.

Perheen synty

Lise syntyi suutarin torppaan järven taakse, mutta vastapäiselle rannalle, kylän keskelle, syntyi talollisen poika Benjamin kaksi vuotta myöhemmin. Kun Lise opetteli uimaan järven toisella puolen, Ben polskutti käsipohjaa vastakkaisella rannalla.

Jonakin tammikuun pakkasyönä, viisitoista vuotta myöhemmin, Benjamin hiihti kylän poikien kanssa järven yli ja jäi yöksi Lisen kotimökkiin, koska Lisen isä oli lähtenyt Sortavalaan myymään kenkiä venäläisille sotilaille. Tuosta yöstä lähtien Lise alkoi vihata Benjaminia ja saman vuoden syyskuussa syntyi heidän esikoisensa Miro.

Kyläläiset nimittelivät huusholliamme Pappilan mäeksi, koska helluntai- ja vapaaseurakunta löysivät perheemme ja Benjamin ja Lise saivat herätyksen kesken vaikeuksiensa.

 

Lapset

Lise ja Ben saivat vielä yhden lapsen . Hän sai nimekseen Sara, vaikka Sade olisi sopinut paremmin, koska syntymää seurasi kuuden päivän myrsky. Viljapellot lakosivat, metsäpolut katosivat savivelliin, vesi virtasi putouksina ränneistä ja piiskasi railoja sorateihin.

 

 

Mutta Mirta…(Kaikkitietävä)

Lapsi putoaa maailmaan kuin linnunpoika räystäältä, omille siivilleen.

– Oli tyhjää. Huutoa.

Kun sumu vähitellen hälveni, Mirta huomasi, että hänen ympärillään pyöri oma planeettakunta: Lise, Benjamin, isosisko Anisa, ja kymmenkunta vuotta vanhemmat veljet Miro ja Tate.

Miroa näki vain jouluisin ja kesäisin, joten Mirta piti häntä jonkinlaisena kylään tulleena setänä. Miro pyöri tuvan lattialla verkkaista ympyräänsä, jalalta toiselle.

– Raharukki, kyläläiset nimesivätMiron, koska Miron pyörivä siluetti näkyi Pappilanmäen ikkunoista maantielle. Maantien varressa oi punalautainen kuivaamo ja kuivaamon seinässä iso keltainen postilaatikko, jolle kyläläiset kokoontuivat päiväpostin aikaan. Se saapui linja-auton mukana keskipäivän aikaan.

Lisen ja Benjaminen silmissä Miro oli profeetta, jonka puheita tuli tulkita ennustuksina. Eräänä päivänä järven yli vyöryisi kiinalaisia. Käytännön Messius lankesi kuitenkin Tatelle, hänhän oli vain tavallinen, terve poikalapsi.

Pelasta tämä perhe, pelasta!

Mirta kiersi Anisan kanssa Benjaminin bändin solistina pitkin pitäjää. Tytöt muistuttivat silkkisissä lettinauhoissaan ja Lisen ompelemissa pallomekoissa kaksososia. Valheen voimalla duetto sai kuulijoita. Eikä Anisalla ja Mirtalla ollut muutakaan tekemistä kuin odottaa ja nukahdella, kuunnella huutoa ja pauketta ja huomata , että olivat mukana.

Mirta oli arka tyttö ja pidätti sisälleen Lisen ja Benjaminin myrskyt ja muuten vaan valtameren. Mirta etsiytyi melun reunoille syrjäisiin paikoihin, piiloutui komeroihin ja nurkkien taakse. Mirta tarkkaili pölyhiukkasten pyörteitä, kiipesi tuomeen tavoittelemaan lintujen kieltä. Porstuan katolta hän pääsi seinän poikkilistaa pitkin vintin ikkunasta sisään.