Äidinrakkaudettomuus

Hilman äiti oli kuollut keuhkotautiin Hilman lapsuudessa, eikä Hilman isästä virkettu halaistua sanaa. Niin meillä oli vain Josefina-mummo, joka asui Pellervo-ukin kanssa puutarhan toisella laidalla puhtoisessa, kaksikerroksisessa mökissään, joka oli ollut ennen viljavarasto. Ukki lähti eräänä joulukuisena päivänä keskussairaalaan, mutta takaisin tulivat vain kultasormus ja salkku.

Mutta Mirta….

Minä olen Mirta. Anisan nuorempi sisko ja pikku-Saden isosisko.  Minulla on kaksi veljeä. Riiko, joka söi karvamadon, ja Manu, joka veistää vuoroin suksia, vuoroin siipiä halkoliiterissä. Riiko asuu talvet Helsingissä sokeainkoulussa ja Manu kirjoittelee  koulukirjoihinsa Kiveksis Ale.

Lyhyesti, Pappilanmäen perheen synty

Hilma syntyi suutarin torppaan järven takana sinisellä vaaralla, mutta tällä rannalla, kylän keskellä mäellä, syntyi talollisen poika Benjamin kaksi vuotta myöhemmin. Kun Hilma oppi uimaan järven toisella rannalla, Benjamin polskutti käsipohjaa toisella. Ja niin kuin kaikki maailman sukuvihat, tämäkin sai alkunsa yhteisestä juuresta. Hilma ja Benjamin kun ovat sukulaisia, itse asiassa pikkuserkkuja, mutta sana pikku ei kuulu tämän kylän sanastoon. Täällä tapahtuu vain suuria asioita.  Lyhyesti, nyt me koko onneton Hilman ja Benjaminin pesue asumme tässä samassa jamassa, Benjaminin vanhempien, kuivakyynelisen Josefinan ja Pellervo -vainaan kodissa. Ympärillämme vain parempia ihmisiä, joilla ei ole tällaisia lapsia.

Kyläläiset nimittelevät huusholliamme Pappilan mäeksi, koska Benjamin ja Hilma pyörähtivät uskoon kesken vaikeuksiensa. Pappilan mäellä tarkoitetaan hihhuliseurakuntaa, jolle naureskellaan, kun taas pilkkaaminen on kylän ainoa oikea ja alkuperäinen uskonto. Pilkka leviää suusta suuhun, ivan siemenet lentävät tuulessa peltojen yllä, leijailevat kesäöinä kammareihin ja itävät torajyvinä sydämistä. Myöhemmin ne kukkivat kilvan toisten, kaltaistensa seurassa yhteisen auringon alla, mutta joskus joku vetää vielä pilkkaakin pidemmän korren. Näin on Hilma ennustanut. Jotkut siis lentävät vielä perseelleen.

 

Vihan ilmapiiri ja lapset

Kaikesta pentuvihamielisyydestä huolimatta Hilma pyöräytti vielä yhden kakaran. Hän sai nimekseen Sade, koska syntymää seurasi kuuden päivän yhtäjaksoinen sade. Viljapellot kaatuivat lakoon, metsäpolut katosivat saviseen velliin, vesi virtasi putouksina ränneistä ja piiskaksi sorateihin railoja. Myrskytuuli rikkoi ikkunalaseja.

Kun punaisena rääkyvä rusina sitten raahattiin laitokselta kammarin hetekalle, Anisa työnsi kasvonsa piltin koppaan ja parahti: Tuota me ei oteta!

Mutta lapsentuloa ei voi peruuttaa, kuten ei Mirtankaan tuloa ollut voinut, kun siittiö vain lähti putkistoa pitkin puskeutumaan munasolua kohti ja tuomaan lasta tähän perheeseen omia aikojaan, vajaat kolme kuukautta Anisan syntymän jälkeen. Niinpä Mirta luikahti tähän sakkiin vielä saman vuonna kuin Anisa. Hilma syytti Mirtan tulosta Benjaminia, vihasi miestä kaiken pahuuden alkuna, eikä vihaltaan muistanut lapsen syntymäpäivää enää elämänsä aikana.

Kun Sadelle alkoi kasvaa hampaita, Anisa rahtasi peräkammarin porstuassa tarkistamassa vaunuissa tuhnuttavaa syöttilästä, joko siltä syöksyisi terävät kulmahampaat ikenistä.

 

 

 

Mutta Mirta…

Lapsi putoaa maailmaan kuin linnunpoika ullakonikkunalta, omille siivilleen. Mirtakin tuli tänne joka tapauksessa.

– Joo, oli tyhjää. Vain aikaa ja huutoa. Sitten kun sumu vähitellen hälveni, huomasin, että me olimme oma planeettakuntamme: Hilma, Benjamin, isosisko Anisa, ja vielä kymmenkunta vuotta vanhemmat veljemme Riiko ja Manu. Riikoa näki vain jouluisin ja kesäisin, joten pidin häntä jonkinlaisena kylään tulleena setänä. Riiko pyöri tuvan lattialla verkkaista ympyräänsä, painoi oikean käden peukalolla ja nimettömällä silmännurkkiaan ja mietti ajatuksia, joista meillä kenelläkään ei ollut avistusta. – Raharukki! Riikon pyöriminen näkyi kuin ilmestys Pappilanmäen isoista ikkunoista maantielle, puolenpäivän aikaan tunturimopoillaan kuivaamon seinustalta postiaan hakemaan tulleille kylänmiehile.

Hilman ja Benjaminen silmissä Riiko oli profeetta, jonka ihmeellisä tarinoita tuli  kuunnella kuin ennustuksia, ja itkeä, kun poika soitti haitarilla Metsäkukkia. Käytännön Messius lankesi puolestaan Manulle, hänhän oli ihan vain tavallinen, terve poikalapsi. Pelasta tämä perhe, pelasta!

Mirta kiersi Anisan kanssa Benjaminin bändin mukana laulamassa pitkin pitäjää. Tytöt muistuttivat silkkisissä lettinauhoissaan ja Hilman ompelemissa pallomekoissa kaksososia. Valheen voimalla duetto sai kuulijoita. Eikä Anisalla ja Mirtalla ollut muutakaan tekemistä kuin odottaa, pysytellä näkymättömänä niin kauan kuin taisi, nukahdella, kuunnella silloin tällöin huutoa ja pauketta varmistaakseen, että oli vielä perheen menossa mukana.

Mirta sopeutui sulkeutuneena parhaiten, hän oli arka tyttö ja pidätti sisälleni Hilman ja Benjaminen myrskyt ja muuten vaan valtameren. Mirta etsiytyi melun reunoille syrjäisiin paikoihin, piiloutui komeroon, tarkkaili pimeyttä ja pölyhiukkasten pyörteitä, kiipesi tuomeen tavoittelemaan lintujen kieltä, taiteili tuomen oksilta porstuan katolle ja sieltä seinän poikkilistaa pitkin vintin tyhjästä ikkunaruudusta sisään.