Oli tyhjää. Huutoa.

Kun sumu vähitellen hälveni, Mirta huomasi, että hänen ympärillään pyöri oma planeettakunta: Lise, Benjamin, isosisko Anisa ja kymmenkunta vuotta vanhemmat veljet Miro ja Tate.

Miroa näki vain jouluisin ja kesäisin, joten Mirta piti häntä jonkinlaisena kylään tulleena setänä. Miro pyöri tuvan lattialla verkkaista ympyräänsä, jalalta toiselle.

– Raharukki, kyläläiset nauroivat, kun pyörivä siluetti näkyi Pappilan ikkunoista maantielle. Maantien varressa oli punalautainen kuivaamo ja kuivaamon seinässä iso keltainen postilaatikko. Kylän miehet kokoontuivat postilaatikolle päiväpostin aikaan. Se saapui linja-auton mukana kello kaksitoista.

Lisen ja Benjaminin silmissä Miro oli profeetta, jonka puheita tuli tulkita ennustuksina. Eräänä päivänä järven yli vyöryisi tuhatmäärin kiinalaisia.

Pelasta tämä perhe, pelasta!

Mirta kiersi Anisan kanssa Benjaminin bändin solistina pitkin pitäjää. Tytöt muistuttivat silkkisissä lettinauhoissaan ja Lisen ompelemissa pallomekoissa kaksosia. Se lisäsi bändin suosiota. Eikä Anisalla ja Mirtalla ollut muutakaan tekemistä kuin kuunnella huutoa ja pauketta ja pitää huoli siitä, että pysyivät mukana.

Mirta oli arka tyttö ja pidätti sisälleen Lisen ja Benjaminin myrskyt ja muuten vaan valtameren. Mirta etsiytyi melun reunoille syrjäisiin paikoihin, piiloutui komeroihin ja nurkkiin. Mirta kiipesi peräkammarin porstuan katolle. Katolta hän pääsi seinän vaakalistaa pitkin vintin ikkunan alle, ja eipä aikaakaan, kun tyttö oli jo vetänyt itsensä vintin ikkuna-aukosta sisään.