Joki (Mirta kertoo)

-Nyt lähdetään! Anisa huusi.

Meillä oli vain yksi rikkinäinen polkupyörä. Anisa talutti oranssin rotiskon pyörävajasta talon kulmalle. Sara kiipesi tarakalle, minä istuin ohjaustangolle pyörän sarvien väliin ja Anisa polkaisi matkaan. Kylän mäeltä kesäpoika Hande tyrkkäsi sodanaikaisen rämänsä Anisan viereen. Ensin pari kilometriä soratietä, sitten kolme kilometriä polttavaa asvalttia. Anisa talutti pyörää ylämäissä, minä työnsin sitä tarakalta ja Sara juoksi perässä. Laskettelimme mäet alas yhtenä röykkiönä ja Hande veti ne kädet irti tangosta.

Vesi virtasi pyörteisenä sillan alta. Anisa ja Hande taluttivat pyörät sillan kaiteen taakse rinteeseen ja laskeuduimme  joen uomaan riisuutumaan. Vaikka aurinko porotti pilvettömältä taivaalta, Handella oli kumikengät.  Hän asetteli ne vierekkäin kurjenmiekkojen viereen. Anisa ja Sara hyppelivät jo virtaa kohti hetteikköön heiteltyjä pitkospuita pitkin, ja joen pinnalle pulpahteli pieniä kuplia.

-Mirta ei uskalla hypätä tästä! Hande hohotti ja pulikoi joen uomassa pitäen kiinni laiturin virkaa toimittavasta laudanpätkästä. Vesiheinät heilahtelivat edestakaisin pinnan alla ja virta näytti tummalta syvänteeltä.

– Hypätään sillalta!, huusin vastaan, sieppasin Handen kumikengän ja heiluttelin sitä ilmassa pääni päällä.

-Hah, hah, ha, Hande nauroi.

– Jukolavita, et usko!, huusin silmät leimuten. Jos et usko, että hyppään sillalta, niin heitän kengän jokeen!

-Et heitä. Etkä hyppää, Hande vastasi epäuskoisena rannan tuntumasta ja näytti rääpäleeltä, jonka ei kannattaisi pullikoida minua vastaan.

-Siinä!, huusin ja heitin kengän pitkässä kaaressa virtaan. Kenkä haukkasi vettä, pyörähti ja upposi saman tien syvälle pyörteeseen, jota virta vei voimalla eteenpäin.

-Hullu!, Hande huusi suupielet nykien. Hande räpiköi itkien rannalle. Anisa ja Sara huusivat yhdestä suusta:

-Hullu, Mirta!

Kato nyt, mitä teit Handelle!, Anisa ravisteli minua olkapäistä: Mitä tuo kenkä maksaa? Häh! Sitä ei löydy enää mistään.

-Höh, vastasin ja kiipesin sillalle. Mitäs ei uskonut!

Virta ryöppysi vaahdoten kohti joen mutkaa.  Pinnalle pulpahteli isoja ja pieniä kuplia ja ne rikkoutuivat virran pyöteisiin. Hyppäsin sillalta silmät auki, jalat edellä. Veden pinta tuntui kovalta, ehdin kun sukelsin sen läpi, virta työnsi minua eteen ja ylöspäin valtavalla voimalla, kuljin virran  imussa aina joen mutkaan asti,  jossa sain pääni  veden pinnalle.  Siellä sain kiinni rannan kivistä, joita pitkin vedin itseni joen penkereelle.

Siitä lähtien joki oli meille uudelleensyntymisen kehto ja kauhu.  Se veti puoleensa kuin salaisuus, jonka panttina oli elämä itse.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *