Äiti

Ilma vinkuu ja rahisee keuhkoissa, sisään ja ulos. Silmät ovat vetiset ja katse välttelevä. Iho on rasvainen ja karhea, nenä pyöreä ja leveä, isot sieraimet. Suu on oikastaan kaunis, ei iso, ei pieni, huulet eivät ole turpeat, mutta eivät kapeatkaan. Se on normaali äidin suu, jonka sisältä hampaat on kiskottu, mutta yläikeneen on jätetty yksi hammas molemmin puolin, joihin muovinen kitalaki kiinnitetään koukuilla. Alaikenessä on kokoproteesi.

Äidillä on vieläkin pitkä tukka, latvaa kohtui oheneva hiirenhäntä ulottuu lapaluiden yli. Se on harmaa ja ruskea. Vaikka se on ohut ja tekee päälaesta lattean neliön, sitä ei leikata. Ehkä hän elää mielessään vielä sitä aikaa, kun hiukset ylettyivät kullanvalkoisina ja tukinpaksuisina takapuoleen ja jonkalaiset vain hän yksin maailmassa omisti. Äiti ei tiedä, että saman kuvauksen olin jo kuullut hänen ikäpolvensa naisten suusta puolenkymmentä kertaa, ylimaallisten hiusten omistaja vaan vaihtui sitä mukaa, kuka niillä kulloinkin ylpeili.

Äiti ei ole yhtään kaunis. Minusta hän on valtavan ruma ja häpeän häntä hänen surkeutensa tähden. Äidillä on isän kalsarit jalassa, ne ovat haaroista rikki. Hänellä on nuhruinen paita yllään, se ei ylety yli äyräidensä paisuneen mahan yli. Paitakin on kainaloista rikki kuin hapon syövyttämä reikäinen pitsi. Rinnuksilla on ruokatahroja, mikä oksettaa minua.

Oikeastaan äiti on läskipallo. Sietämätön ihminen. Kontrolloiva, aina ärtynyt, käskyttävä, ilkkuva ja hieltä haiseva hirviö. Hän on minun äitini ja jos kerron tästä kenellekään, minut leimataan hulluksi. Äidit eivät ole hirviöitä, niitä ovat vain kiittämättömät lapset. Varsinkin tyttäret.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *