Tiesin jo lapsena, heti kun opin kirjoittamaan, että kirjoittaminen on minun juttuni. Ennen kirjoittamisen oppimista olin kiinnostunut sanoista, esim. laintaulu, ihmisraunio jne. Nimesin myös oman pääni mukaan kasveja, joiden nimiä en tiennyt. Vasta koulussa kuulin, että kärpäsenvarasara onkin ”oikeasti” karhunsammal.
Minun ääneni on vaiennetun ihmisen ääni. Minun ei ole oikeastaan vaikeaa kirjoittaa henkisestä väkivallasta, koska en enää ajattele, että mitähän ne muut mahtavat näistä jutuista oikein ajatella (että kirjoittajalla on varmasti tosi pahoja ongelmia itsellään, kun tuollaisia pitää mennä kirjottelemaan, hahah) – mutta teknisesti minulla on vielä opeteltavaa ja ajan antaminen itselle tätä kaikkein tärkeintä varten on vielä taistelun paikka. Elantokin kun pitäisi jostakin saada, vaikka veri vetää vain näppäimille. Syvyys, kirkkaus ja ihmisen pienuuden ja sokeuden armahtava ymmärrys koskettavat syvimmin.

Kotini läppärin taustakuvana on valokuva, joka muistuttaa kovasti lapsuudenkotiani kesäisen luonnon helmassa. Talon edessä (näytön kuvassa) on valtava ja monihaarainen puu. Suunnilleen samassa paikassa oli minulle tärkeä puu myös lapsuudessani. Se oli minun paikkani ja valtakuntani. Puun rungon keskivaiheilla oli oksanhaara, joka oli kuin istuin ja sieltä näkyi joka suuntaan: pihaan, puutarhaan, tielle ja järvelle; oikeastaan koko kylä. Puu oli tuomi, josta on jäljellä enää vain laho kanto.

Olen kerännyt lapsuudestani ja oman sukuni tarinoista kaikenlaisia dokumentteja, mutta vain tämä mielensisäinen maisema on sellainen, joka auttaa minua luomaan tarinan pisteestä A pisteeseen B. Piste B on useinkin sellainen, josta en tiedä mitään.