Hangen pinta on kova kuin jäinen kansi, emmekä tarvitse enää suksia, vaan voimme juoksennella sinne tänne lumisia peltoja pitkin kuin vapaaksi lasketut koirat. – Jokohan ne on päästetty irti?, Maritta kuiskaa, kun Salmela asettuu harmonin eteen. Helmikuu on tullut, tulleet valkohanget, pakkasherra nurkissa jo paukuttaa, laulamme suut ammollaan kohti vihreää liitutaulua, ja Salmela polkee harmonia narisevilla nahkakengillään. Aurinko paistaa luokkaan ja piirustuksiin, joissa lumiukot seista jököttävät rivissä seinän leveydeltä.

Lumi narskuu kenkien alla. – Kuin hieroisi perunajauhoa sormenpäillä, oletko kokeillut?, kysyn, mutta Maritalla on jo muuta mielessä:
– Oranssit. Jos saadaan oranssit, niin otetaan ne.
– Otetaan, kiljaisen, koska Maritta on paras laskennossa ja minun ikioma ystäväni. Minulla on 20 penniä lapasessa ja Maritalla on samanlainen kolikko.

Minä ja Maritta emme oikeastaan tarvitse sanoja, vaikka soittelemmekin toisillemme joka ilta. Jos joku sattuisi kysymään, että mitäs ne tytöt oikein soittelevat joka ilta, niin tiedän mitä sanoa. Kun minä en osaa sitä laskentoa, mutta Maritta osaa. Katselemme päät takakenossa lumikasan huipulta vitivalkoista koulunpihaa äärestä ääreen ja olemme kotkia, jotka liitävät kohti vuoria. Linssit ovat miltei läpimustat, mutta mitkä sangat! Sangat ovat valtavan oranssit.
– Helmikuu on tullut, totean Maritalle, mutta ennen kuin Maritta ehtii vastata, näen juuri ja juuri muovisten linssieni läpi hänen talvikenkiensä kärjet. Ne osoittavat Osuuskaupalle päin, josta alkaa lähestyä villiintyneen koiralauman moniääninen haukku.