SALMELA

Peruutan Dieselin koulun etuoven eteen, nokka kohti porttia ja maantietä. Portin pielessä retkottaa lahon laudan jatkeena iso postilaatikon muotoinen vanerikasa, jonka kirkkaan keltaisesta maalista on jäljellä vain muutama hiutale. Päiväauto ei ole kulkenut vuosikymmeniin, eikä täällä ole enää ketään, jolle kuskata Karjalaista ja kunnan kirjeitä. Pesäpallokenttä on kasvanut umpeen pajukkoa. Vetisen sammalikon väleissä on siellä täällä matalia jäisiä lampareita ja soraa. Koulun ovi näyttää leikkimökin ovelta. Se ei ole enää se valtava A ja O, josta mentiin sisään parijonossa opettelemaan kansalaistaitoja.

Salmelakin on kuollut jo aikoja sitten, enkä muista hänestä muuta kuin sen, kuinka hän puhui osuuskaupalla miesten kanssa kovaan ääneen miesten juttuja, vaikka oli opettaja ja nainen. Tai, no, muistanhan minä myös kellertävän karttakepin, joka halkesi pirstaleiksi etupulpetteihin. Paksut nailonsukat paksujen pohkeiden peittona, kun harmonista pihisi ilmoille sen hidas henki. Ja jokapäiväisen välttelevän katseen.  -Sitten, kun Salmela tunnusti rakkautensa jollekin naiselle, joka oli tullut keittolan avuksi kuorimaan perunoita, kaikki tiesivät sen, että Salmela oli sellainen.

Minä ajan nyt taksia, koska isä on sairaslomalla. Ja en. En ole miehimys, vaan olen renki, koska isällä on iskias. Ja kyllä, minä olin Salmelan kanssa hyvissä väleissä ne kaikki kolme ensimmäistä kansakoulun luokkaa, jolloin takarivin pojat kumahtelivat otsa edellä lattiaan aamuhartauksissa ja pienimpien tyttöjen pulpettien alta luututtiin pissalammikoita. Mutta minä olin hyvissä väleissä jokaisen luodun kanssa, koska minua ei ollut oikeastaan edes olemassa. En ollut vielä koskaan uskaltanut nousta ketään vastaan.

Kummallinen helmikuu, sataa vain vettä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *