Kaikki kirjoittajan maaria artikkelit

Joki

Oli vain yksi rikkinäinen polkupyörä. Anisa talutti oranssin rotiskon pyörävajasta talon kulmalle.

-Nyt lähdetään!

Sara kiipesi tarakalle, minä ohjaustangolle ja Anisa polkaisi matkaan. Kylän mäeltä kesäpoika Hande tyrkkäsi sodanaikaisen rämänsä Anisan viereen. Ensin pari kilometriä soratietä, sitten kolme kilometriä polttavaa asvalttia. Anisa talutti pyörää ylämäissä, minä työnsin sitä tarakalta ja Sara kiljui perässä. Laskettelimme mäet alas yhtenä röykkiönä ja kieli keskellä suuta. Hande veti  ne kädet irti tangosta.

 

29.6.2017

Ben on yhä täällä.  Joskus muut näkevät hänet minussa. Mutta minä en voi nähdä muuta kuin peilikuvani.

Perunkirjoituksen jälkeen Mirta vei Benin Joki-taulun Lotelle, Lisen siskolle.

Lise ja Lotte olivat leikkineet pirtin lattialla, kun kranaatti oli räjähtänyt tulipesässä  ja Loten sormet olivat lentäneet kesätaivaalle. Lotte asui nyt kappelin vieressä sotainvalidien talossa.

Lotella oli valkoiset huonekalut pienessä kaksiossaan, valkoinen TV-taso, valkoinen kirjahylly, valkoinen nahkasohva ja valkoiset sohvatuolit. Lotte kattoi valkoiset kahvikupit valkoiselle sohvapöydälle ja istahti vastapäätä.

– Isäs oli minuun vähän ihastunut. Loten silmät tuikkivat.

– Etpä, kuule, tiedäkään, miten isäs oli menevä mies. Sitten Lotte käänsi päänsä ikkunaan, tuijotti kappelin suuntaan ja jatkoi:

-Ja vielä sittenkin, kun  Riiko oli jo syntynyt.

 

Mummon mökki

Me asuimme keskellä kylää, järven rannalla. Pihamaalla juoksivat harmaankirjavat, mustat ja punaiset kanat. Parinkymmenen viinimarjapensaan ja kahdeksan omenapuun puutarhan läpi johti pikkukivinen suora polku. Sitä pitkin me tytöt juoksimme peräkanaa puutarhan laidalle, jossa oli Josefina-mummon mökki. Rimpuilimme itsemme Josefinan käsivarsien alle, vaikka Josefinasta äitiys olikin jo haihtunut ja rinnassa rahisi enää vain kuiva itku, jossa Pellervo-ukin muisto eli.

 

 

Mutta Mirta….

Minä olen Mirta. Anisan nuorempi sisko ja pikku-Saran isosisko.  Minulla on kaksi veljeä. Riiko, joka söi karvamadon, ja Manu, joka veistää vuoroin puisia pikku-ukkoja, vuoroin siipiä halkoliiterissä. Riiko asuu talvet Helsingissä sokeainkoulussa ja Manu kirjoittelee  koulukirjoihinsa Kiveksis Ale.

Perheen synty

Lise syntyi suutarin torppaan järven taakse, mutta vastapäiselle rannalle, kylän keskelle, syntyi talollisen poika Benjamin kaksi vuotta myöhemmin. Kun Lise opetteli uimaan järven toisella puolen, Ben polskutti käsipohjaa vastakkaisella rannalla.

Kyläläiset nimittelivät huusholliamme Pappilan mäeksi, koska Benjamin ja Lise saivat herätyksen kesken vaikeuksiensa. Pappilan mäellä tarkoitettiin hihhuliseurakuntaa, kun taas pilkkaaminen oli kylän ainoa oikea ja alkuperäinen uskonto.

Pilkka levisi suusta suuhun, ivan siemenet lentelivät tuulessa peltojen yllä, leijailivat kesäöinä kammareihin ja itivät torajyvinä sydämistä. Myöhemmin ne kukkivat kilvan toisten, kaltaistensa seurassa yhteisen auringon alla, mutta joskus joku tulisi vetämään vielä pilkkaakin pidemmän korren. Lise ennusti:

-Jotkut lentävät vielä perseelleen.

 

Lapset

Lise ja Ben saivat vielä yhden lapsen . Hän sai nimekseen Sara, vaikka Sade olisi sopinut paremmin. Syntymää seurasi kuuden päivän yhtäjaksoinen sade. Viljapellot lakosivat, metsäpolut katosivat saviseen velliin, vesi virtasi putouksina ränneistä ja piiskaksi sorateihin railoja.

Kun Saran hampaat alkoivat kasvaa, Anisa rahtasi peräkammarin porstuassa tarkistamassa vaunuissa tuhisevaa syöttilästä, joko siltä syöksyisi terävät kulmahampaat ikenistä.

 

 

 

Mutta Mirta…

Lapsi putoaa maailmaan kuin linnunpoika räystään alta, omille siivilleen.

– Oli tyhjää. Huutoa.

Kun sumu vähitellen hälveni, huomasin, että me olimme oma planeettakuntamme: Lise, Benjamin, isosisko Anisa, ja kymmenkunta vuotta vanhemmat veljemme Riiko ja Manu.

Riikoa näki vain jouluisin ja kesäisin, joten pidin häntä jonkinlaisena kylään tulleena setänä. Riiko pyöri tuvan lattialla verkkaista ympyräänsä, jalalta toiselle.

– ja raharukki.

Riikon siluetti näkyin Pappilanmäen ikkunoista maantielle, puolenpäivän aikaan tunturimopoillaan kuivaamon seinustalta postiaan hakemaan tulleille kylänmiehile.

Lisen ja Benjaminen silmissä Riiko oli profeetta, jonka puheita tuli  kuunnella ennustuksina. Eräänä päivänä järven yli vyöryisi kiinalaisia. Käytännön Messius lankesi kuitenkin Manulle, hänhän oli vain tavallinen, terve poikalapsi.

Pelasta tämä perhe, pelasta!

Mirta kiersi Anisan kanssa Benjaminin bändin solistina pitkin pitäjää. Tytöt muistuttivat silkkisissä lettinauhoissaan ja Lisen ompelemissa pallomekoissa kaksososia. Valheen voimalla duetto sai kuulijoita. Eikä Anisalla ja Mirtalla ollut muutakaan tekemistä kuin odottaa ja nukahdella, kuunnella huutoa ja pauketta ja huomata , että olivat äänten perusteella mukana.

Mirta oli arka tyttö ja pidätti sisälleen Lisen ja Benjaminin myrskyt ja muuten vaan valtameren. Mirta etsiytyi melun reunoille syrjäisiin paikoihin, piiloutui komeroihin ja nurkkien taakse. Mirta tarkkaili pölyhiukkasten pyörteitä, kiipesi tuomeen tavoittelemaan lintujen kieltä. Porstuan katolta ja hän pääsi seinän poikkilistaa pitkin vintin ikkunasta sisään.

 

 

Mirtan loppupuhetta, Mirta ja Benjamin

Krysanteemit ja kosmokset ovat kaatuneet parvekkeen lattialle. Kanava välkkyy siniharmaana. Kerrostalojen lomasta pilkistää aamulla satamaan lipunut laiva.

Olisin voinut olla rohkeampi. Kutsua pelot uniini. Olisin voinut yhdessä yössä pyyhkäistä mustat pelinappulat laudalta, eikä minun olisi tarvinnut kantaa mukanani sukupolvien syyllisyyttä ja vieraantuneisuutta.

Viattomuus on elämän alkulähde.

Benjamin vierailee yhä luonani.