Ulkohuussi on aitan takana ja sinne on pitkä matka. Perähuoneen eteisen lattialla on vaaleankeltainen emalipotta, jolla me käymme, jos yöllä tulee hätä. Se täyttyy nopeasti ja aina siellä on joku käynyt isollakin hädällä.

Lise huutaa ja möskyää. Potta pitää just nyt tyhjentää. Vaikka potta on piripintaan täynnä pissaa ja kakkaa, sitä ei saa läikyttää. Keltainen virtsa on jäätynyt reunoilta, mutta keskellä ui ruskea pökäle.

Mirta on alkanut epäillä, että Ben käy yöllä lorottamassa pottaan. Lise tyrmäää Mirtan ehdotuksen jokaisen omasta potasta ennen kuin Mirta ehtii edes lausetta loppuun, joten potan tyhjennys jää edelleen Mirtan, Anisan ja Saran tehtäväksi. Vaikka sillä kävisi koko kylä tarpeillaan.

Mirta nostaa potan lattialta. Keltainen neste läikähtää kämmenselille ja ruskea, paksu ulostepötkylä ui keskellä pottaa, kun Mirta ottaa ensimmäiset varovaiset askeleet kohti perähuoneen kuistia. Perähuoneen rapuilla on pyöreitä jääpallukoita, jotka ovat syntyneet kuistin räystäältä tippuneista vesipisaroista. Mirtan jalkaterä luiskahtaa jääpällukan päältä ja potta lentää kaaressa kaiteen yli kukkapenkkiin.

Mirta ravistelee keltaista lientä mekoltaan. Mirta noukkii astian viimekesäisten kukanvarsien seasta, pyöräyttää astiaa lumessa ja tuo sen takaisin perähuoneen eteiseen. Mirta tietää, että Lise tekee ruskeasta töhnästä ja keltaisesta renkaasta ison numeron. Edessä on huuto, joka ei lopu. Ihan sama, oliko kyseessä vahinko vai tahallinen teko.

Asvaltti polttaa paljaiden jalkojen alla. Työnnämme pyörät metsään myllytielle, jonka hiekassa pienet sinisiipiset perhoset parveilevat. Tien varressa rehottaa villivadelmapensaita. Poimimme marjoja, kiljumme kun joku löytää marjastaan vaalean madon, tömistelemme maata ja huidomme kepeillä risukkoa ja korkeaa heinikkoa. Kuivassa kangasrinteessä on käärmeitä.

Koski pauhaa ja vesi pärskyy kivilohkareiden yli. Myllystä on jäljellä enää louhikko, jossa kukkii horsmia, maariankämmeköitä ja ketoneilikoita.

Mirta polkee, Anisa istuu hajareisin tavaratelineellä ja Sara seisoo pyörän kourussa Mirtan edessä. Sara puristaa rystyset valkeina ohjaustankoa. Hande painelee risteyksessä puolen kilometrin päässä ja parkuu. Kumikenkä makaa joen pohjassa ja ahvenet tutkivat sen kumista luolaa.

-Hande, odota! Sara huutaa.

Tienristeyksessä on kivinen ympyrä. Sen keskellä on tanko, jonka metalliset viitat osoittavat neljään suuntaan. Yksi soratielle, joka vie valtakunnan rajalle. Hande kurvaa risteyksestä alamäkeen, istuu yhtäkkiä satulalle ja nostaa rääkäisten molemmat jalat ylös polkimilta.

Mirta tempaisee kyyn käteensä ja heittelee sitä ilmaan. Eläin on yhtä kuollut kuin osuuskaupan muoviset lelukäärmeet. Mirta ottaa sen mukaansa.

Ilma vinkuu ja rahisee keuhkoissa. Hän ei katso minua silmiin. Kasvojen iho on karhea, nenä pyöreä ja leveä.

Äidillä on pitkä, harmaantunut tukka. Se on letitetty ohueksi letiksi. Hänellä on jalassaan haaroista rikkinäiset miesten kalsarit ja nuhruinen paita, joka ei ylety mahan yli. Paidan kainaloissa on pieniä reikiä ja rinnuksilla ruokatahroja.

Makaan pienen kammarin hetekalla ruskean sängynpeiton alla. Peitto on karhea ja ruma, se sopisi hevosen selkään. Vastapäisellä seinällä on vaaleanvihreä tapetti ja äidin ja isän hääkuva hopeisissa kehyksissä. Äidin hiukset on kammattu rulliksi ohimoille ja hänellä on huulipunaa. Melkein yhtä punaista kuin kiinanruusun kukat, jotka rehottavat huoneen perällä isossa saviruukussa.

Lattia on tehty leveistä lankuista ja niiden päällä on äidin kutoma sinisenkirjava matto. Se tuoksuu saippualta ja siitä tulee mieleen järven aallot ja kesä. Lattia narisee. Joskus öisin voi herätä peltitölkkien kolinaan, kun villikissat tappelevat talon alla. En tiedä, miten ne kaikki rojut ovat joutuneet talon sillan alle. Kissat mahtuvat joka paikkaan ja osaavat nostella tassujaan rikkinäisten pullonkaulojen yli.

Ikkunalauta on maalattu valkoisella maalilla ja ikkunapuiden saumat on peitetty valkoisella liimapaperilla. Se kellastuu ja irtoaa, mutta uutta laitetaan päälle. Ikkunoiden välissä on kärpäsiä selällään, tikkujalat ylös sojottaen ne makaavat kuolleina tai horroksessa lasisessa laatikossaan, kunnes lasit taas irrotetaan ja hyönteisten raadot pyyhitään rätillä pois. Se on sitä aikaa, kun lehmät päästetään hyppimään hännät koukussa navetan taakse niitylle. Yhtäkkiä ne ovatkin taas mielestään vasikoita ja potkivat sorkillaan multapaakkuja ilmaan.

Tuuli pärisyttää ikkunapaperia.

Äiti laittaa voita mustalle valurautapannulle ja kaapii siihen puukauhalla eilistä riisipuuroa. Voi alkaa tiristä ja kauha hankaa pannun pohjaa, kun äidin käsi siirtelee paakkuista puuroa edestakaisin. Vieno voisen puuron tuoksu lehahtaa huoneeseen.

Kiinanruususta putoaa pehmeästi kopsahtaen lattialle iso punainen kukka.

Kampean itseni vintin ikkunasta sisään. Lattialla on sahanpurua, vanhoja eriparisia lasten ja työmiesten kenkiä  ja tapettien riekaleita. Ikkuna-aukosta näkyy pihatien pätkä ja tien ja puutarhan välistä sireeniaitaa. Kyhmyiset talviomenapuut voi kuvitella sireenirintaman taakse ja niiden takaa kohoaa hiljainen kuusiaita kuin seinä.

Kurkotan vintin kattohirsien välistä päiväkirjan. ”Miten ihmeessä nuo räpylät on tuollaiset! Mirtahan voisi istua tieauran perässä ja lanata teitä.” Päiväkirja aukeaa kohdasta, jossa Tate ilkkuu jalkateriäni. En ymmärrä, miksi jalkani ovat niin isot.

Säilytän päiväkirjan välissä sireeninlehteä, joka on melkein kasvojeni kokoinen. Soudan illalla Koivuniemen taakse, jossa kasvaa pieniä lumpeita. Joukossa kelluu kuitenkin yksi, joka on teelautasen kokoinen.

Lise tuo Miron Benin kotitaloon naimisiinmenon jälkeen. Miro nukkuu vaunuissa sireenipensaan varjossa, mutta Josefina tarkkailee lasta viinimarjapensaista. Kun Lise nostaa lapsen olkaansa vasten, Josefina huomaa, ettei lapsi reagoi valoon vaan hymyilee silmät auki kohti aurinkoa.

– Näkeeköhän tuo lapsi mitään? Josefina puuskahtaa puutarhakeinusta. Kysymys on tarkoitettu Liselle, mutta Lise ei ole kuulevinaan.

– Mitä sinä olet tehnyt itsellesi, kun tuo poika ei näe mitään? Josefina tiukkaa Liseltä seisaaltaan,  ja Lise juoksee poika sylissä itkien tupaan.

-Ben, Ben, puolusta minua, auta minua, Ben! Lise itkee, mutta Benissä ei ole miestä asettua äitiään vastaan. Lisen itku ja raivokas huuto kuuluu puutarhaan. Josefina nousee keinusta:

– Viekää helvettiin tuo kerjäläispeto täältä!

– Nyt lähdetään! Anisa huutaa ja taluttaa oranssin rotiskon pyörävajasta talon kulmalle. Sara kiipeää tarakalle, minä istun ohjaustangolle pyörän sarvien väliin ja Anisa polkaisee matkaan. Hande tyrkkää sodanaikaisen rämänsä Anisan vieren. Pari kilometriä soratietä, sitten kolme kilometriä polttavaa asvalttia. Anisa taluttaa pyörää ylämäissä, minä työnnän ja Sara juoksee perässä. Laskettelemme mäet alas yhtenä röykkiönä ja Hande vetää ne kädet irti tangosta.
Vesi virtaa pyörteisenä sillan alla. Anisa ja Hande taluttavat pyörät sillan kaiteen taakse ja juoksemme kaikki joen uomaan riisuutumaan. Aurinko polttaa olkapäitä, hypimme paljain jaloin pitkospuita pitkin hetteikön yli niin, että veden pinnalle pulpahtelee pieniä kuplia. Handella on mustat, pitkävartiset kumikengät. Hän asettelee ne vierekkäin keltaisten kurjenmiekkojen viereen.
– Mirta ei uskalla! Hande sanoo. Mirta ei hyppää sillalta, Hande virnistää. Vesiheinät heilahtelevat verkkaisesti pinnan alla ja vesi on mustaa.
– Hyppäänpäs!, sieppaan saappaan uhmakkaasti pääni ylle. Hyppään sillalta jokeen!
– Hah, hah, ha, Hande esittää.
– Et usko? Jos et, heitän kengän jokeen!
– Et heitä. Etkä hyppää, Hande inttää ja räpistelee käsillään kuin linnunpoika.
– Siinä!, huudan ja heitän kengän pitkässä kaaressa virtaan. Se haukkaa vettä, pyörähtää ja uppoaa nopeasti pyörteeseen, jota virta vie voimalla eteenpäin.

-Hullu!, Hande huutaa ja räpiköi nyyhkien rannalle. Anisa ja Sara huutavat yhdestä suusta: Hullu, Mirta! Anisa ravistelee minua olkapäistä: Mitä sinä teet? Häh! Kenkää ei löydy enää mistään.

-Höh, vastaan ja kiipeän hiekkaista rinnettä sillalle. Mitäs ei uskonut!

Virta ryöppyää vaahdoten kohti joen mutkaa.  Pinnalle pulpahtelee isoja ja pieniä kuplia, jotka katoavat nopeasti virran pyöteisiin. Hyppään jalat edellä. Sukellan suorana pinnan läpi alas kylmään imuun, virta vetää kehoani eteen ja ylöspäin valtavalla voimalla, kunnes paiskaudun hopeisena kiiltelevän pinnan läpi.  Vedän keuhkot täyteen ilmaa ja kauhon kohti joen reunaa.  Saan kiinni rantakivistä ja vedän  itseni ylös rannalle.

Perunkirjoituksen jälkeen Mirta vei Benin Joki-taulun Lotelle, Lisen siskolle.

Lise ja Lotte olivat leikkineet pirtin lattialla, kun kranaatti räjähti tulipesässä  ja Loten sormet olivat lentäneet kesätaivaalle. Lotte asui nyt kappelin vieressä sotainvalidien talossa.

Lotella oli valkoiset huonekalut pienessä kaksiossaan, valkoinen TV-taso, valkoinen kirjahylly, valkoinen nahkasohva ja valkoiset sohvatuolit. Lotte kattoi valkoiset kahvikupit valkoiselle sohvapöydälle ja istahti vastapäätä.

– Isäs oli minuun vähän ihastunut, Loten silmät tuikkivat. Sitten hän katsoi Mirtaa silmiin.

– Etpä, kuule, tiedäkään, miten isäs oli menevä mies!

Sitten Lotte käänsi päänsä ikkunaan, tuijotti kappelin suuntaan ja jatkoi:

-Ja vielä sittenkin, kun  Miro oli jo syntynyt.

-Onko Miro Benjaminin lapsi?, Mirta töksäytti.

-Oo-on, vastasi Lotte viivytellen ja naurahti lyhyesti. – Kyllä hän on isäsi lapsi, ei kenenkään muun, vahvisti Lotte ja Mirta ymmärsi, että ehkä Lotte tiesi, missä ja milloin Miro oli saanut alkunsa.

Harmaankirjavat, mustat ja punaiset kanat juoksentelevat ja kaakattavat pihamaalla. Parinkymmenen viinimarjapensaan ja kahdeksan omenapuun puutarhan läpi johtaa hiekkainen suora polku Josefina-mummon mökkiin. Rimpuilemme itsemme Josefinan käsivarsien alle, vaikka äitiys on jo hänestä haihtunut. Puristelemme mummon pullataikinamaisia alleja ja yritämme kaivautua mahtavaan tyhjään syliin, joka ei ole meitä varten.

Hiivimme mummon mökin ikkunalautojen alla. Koputtelimme ikkunoihin ja rapsuttelimme niitä sireeninoksilla. Kuvittelimme, että nyt mummo ihmettelee, mitä kummaa ulkona oikein tapahtuu ja kumartuu kurkistamaan ikkunasta ulos. Tirskuimme ja painauduimme nurkan taakse piiloon. Mitään ei tapahtunut. Tuntui kuin tuuli olisi lehahtanut päittemme päällä ja Anisa rupesi keräämään juhannusruusuja seinänvierustalta. Sitten Hande ja Sara avasivat Josefinan ulko-oven, kompuroivat eteisen kautta tuvan ovelle ja tervehtivät Josefinaa yhdestä suusta:

-Päivää! Päivää!

Hande ja Sara ryntäsivät ulos talosta yhtäaikaa, satuttivat itsensä oven karmeihin, Hande hyppäsi parilla loikalla raput alas ja Sara lyyhähti rappusille. Anisa näki ikkunasta mummon jalat. Siellä mummo istui  puusängyllä suu auki ja tuijotti kattoon.

Sitten tuli ruumisauto. Mummon mökin eteisessä haisi oudolta. Ruudullinen esiliina avattiin ja pitkä kukkamekko leikattiin sakseilla mummon päältä. Kultainen vihkisormus katkaistiin hohtimilla, koska sitä ei saatu saippualla ja vedellä pois tuvonneesta sormesta. Sitten ruumisauto vei Josefinan ja  Anisa heitti valkoiset ruusunsa ruohikkoon.

Mirta otti käteensä tumman valokuvan Loten kirjahyllystä.

-Iida nuorena, Lotte sanoi ja kattoi pöydälle valkoiset posliinikuppinsa, joissa kukki pieniä punaisia ruusunkukkia.

Kuvassa seisoi laiha, pitkälettinen tyttö, joka katsoi vakavana kohti. Hänellä oli tumma, pitkä leninki ja soikeat kasvot. Mirta ei saanut katsettaan irti Iidan isoista,  pyöreänvinoista silmistä.

-Sellanenhan se oli, äiti, sinun mummisi, Lotte sanoi  ja asetteli sokerikkoa pöydälle.

-Millainen?, kysyi Mirta.

-Työteliäs ihminen, vastasi Lotte vaisusti, ja Mirta ymmärsi, ettei hän saisi kyselemällä tietää totuutta äidinäidistä. Lottehan oli itsekin ollut vielä lapsi, kun Ida kuoli. Nyt Mirta oli nähnyt kuitenkin häivähdyksen esiäidistään, jonka elämää hänkin eli eleissään, ilmeissään, luonteenpiirteissään ja taipumuksissaan ja että ne olivat perintoä edellissiltä sukupolvilta.

Mirta sai  vielä muutaman kirjeen Lotelta. Kirjeissä oli vanhoja valokuvia Lisestä. Yhdessä kuvassa Lise seisoi valtavan kyläkoivun katveessa, yllään kukikas kesäleninki, hiukset taidokkaasti muotoiluilla laineilla ja jaloissa mustat mokkanahkaiset kengät. Toisessa kuvassa Lise istui alakuloisena Kellokosken sairaalan rapuilla toisten työharjoittelijoiden välissä, pitkä valkoinen tukka auki ja kasvot vakavina. Kolmannessa kuvassa Lisen taustalla näkyi eduskuntatalo, hän seisoi sen edessä kauniissa jakkupuvussa, tyylikäs, siro hattu päässään, käsikädessä pienen sarkapukuisen pojan kanssa. Poika oli siis Miro, viisivuotias sokeainkoululainen. Mutta kirjeissä ei ollut sanaakaan siitä tuntemattomasta osasta Lisen lapsuutta, joka lepäsi kaiken yllä kuin purkautumaton ukonilma.

—

Kun Mirta tapasi Lisen isän, Juhon, Mirta oli ollut vielä niin pieni, ettei hänelle jäänyt muuta muistoa hänestä kuin ohut mielikuva kesäisestä illankorvasta, kun vanha, tuntematon mies horjahteli linja-autolta pihaan. Kuinka mies oli pysähtynyt Mirtan eteen ja kysynyt Liseä ja hän oli osoittanut sormella navettaan päin. Miten Lise oli nättäytynyt navetan ovella, hätääntynyt ja pyyhkinyt käsiään navettatakkinsa helmaan.

-Entä se Juho? Ukki?

-Suutari.  Kiersi kyliä. Paha oli meille lapsille. Ja Ida-äidille.

-Miten paha?

-Oli arvaamaton juovuspäissään.

-Löi Idaa ja lapsia?

-Niin. Kun nukuttiin pirtin nurkassa, isä tuli ja…käytti remmiä.