Aihearkisto: Yleinen

Lise

Lise toi Miron Benin kotitaloon heti naimisiinmenon jälkeen. Miro nukkui vaunuissa sireenipensaan varjossa, mutta Josefina tarkkaili lasta. Kun Lise nosti lapsen olkaansa vasten, Josefina pani merkille, ettei lapsi reagoinut valoon vaan hymyili silmät auki kohti aurinkoa.

– Näkeeköhän tuo lapsi mitään?, puuskahti Josefina puutarhakeinustaan. Kysymys oli tarkoitettu Liselle, mutta Lise vaikeni, koska hän pelkäsi Josefinaa.

– Sano, nyt, hyvä ihminen, mitä sinä olet tehnyt itsellesi, kun tuo poika ei näe mitään?, Josefina tiukkasi Liseltä seisaaltaan,  ja Lise juoksi poika sylissä itkien tupaan.

-Ben, Ben, puolusta minua, auta minua, Ben!, Lise itki, mutta Ben ei välittänyt muusta kuin pullostaan ja korttipakasta, jotka odottivat häntä peräkammarin porstuassa.  Benissä ei ollut miestä asettumaan äitinsä ja Lisen väliin.  Hänhän oli jo osansa tehnyt, niin Ben ajatteli, korjannut jälkensä ottamalla Lisen vaimokseen.

– Viekää takaisin tuo peto täältä!, huusi Josefina puutarhan reunalta.

 

 

 

 

Joki (Mirta kertoo)

-Nyt lähdetään! Anisa huusi.

Meillä oli vain yksi rikkinäinen polkupyörä. Anisa talutti oranssin rotiskon pyörävajasta talon kulmalle. Sara kiipesi tarakalle, minä istuin ohjaustangolle pyörän sarvien väliin ja Anisa polkaisi matkaan. Kylän mäeltä kesäpoika Hande tyrkkäsi sodanaikaisen rämänsä Anisan viereen. Ensin pari kilometriä soratietä, sitten kolme kilometriä polttavaa asvalttia. Anisa talutti pyörää ylämäissä, minä työnsin sitä tarakalta ja Sara juoksi perässä. Laskettelimme mäet alas yhtenä röykkiönä ja Hande veti ne kädet irti tangosta.

Vesi virtasi pyörteisenä sillan alta. Anisa ja Hande taluttivat pyörät sillan kaiteen taakse rinteeseen ja laskeuduimme  joen uomaan riisuutumaan. Vaikka aurinko porotti pilvettömältä taivaalta, Handella oli kumikengät.  Hän asetteli ne vierekkäin kurjenmiekkojen viereen. Anisa ja Sara hyppelivät jo virtaa kohti hetteikköön heiteltyjä pitkospuita pitkin, ja joen pinnalle pulpahteli pieniä kuplia.

-Mirta ei uskalla hypätä tästä! Hande hohotti ja pulikoi joen uomassa pitäen kiinni laiturin virkaa toimittavasta laudanpätkästä. Vesiheinät heilahtelivat edestakaisin pinnan alla ja virta näytti tummalta syvänteeltä.

– Hypätään sillalta!, huusin vastaan, sieppasin Handen kumikengän ja heiluttelin sitä ilmassa pääni päällä.

-Hah, hah, ha, Hande nauroi.

– Jukolavita, et usko!, huusin silmät leimuten. Jos et usko, että hyppään sillalta, niin heitän kengän jokeen!

-Et heitä. Etkä hyppää, Hande vastasi epäuskoisena rannan tuntumasta ja näytti rääpäleeltä, jonka ei kannattaisi pullikoida minua vastaan.

-Siinä!, huusin ja heitin kengän pitkässä kaaressa virtaan. Kenkä haukkasi vettä, pyörähti ja upposi saman tien syvälle pyörteeseen, jota virta vei voimalla eteenpäin.

-Hullu!, Hande huusi suupielet nykien. Hande räpiköi itkien rannalle. Anisa ja Sara huusivat yhdestä suusta:

-Hullu, Mirta!

Kato nyt, mitä teit Handelle!, Anisa ravisteli minua olkapäistä: Mitä tuo kenkä maksaa? Häh! Sitä ei löydy enää mistään.

-Höh, vastasin ja kiipesin sillalle. Mitäs ei uskonut!

Virta ryöppysi vaahdoten kohti joen mutkaa.  Pinnalle pulpahteli isoja ja pieniä kuplia ja ne rikkoutuivat virran pyöteisiin. Hyppäsin sillalta silmät auki, jalat edellä. Veden pinta tuntui kovalta, ehdin kun sukelsin sen läpi, virta työnsi minua eteen ja ylöspäin valtavalla voimalla, kuljin virran  imussa aina joen mutkaan asti,  jossa sain pääni  veden pinnalle.  Siellä sain kiinni rannan kivistä, joita pitkin vedin itseni joen penkereelle.

Siitä lähtien joki oli meille uudelleensyntymisen kehto ja kauhu.  Se veti puoleensa kuin salaisuus, jonka panttina oli elämä itse.

 

Lotte ja menneisyyden salaisuudet (Kaikkitietävä kertoja)

Perunkirjoituksen jälkeen Mirta vei Benin Joki-taulun Lotelle, Lisen siskolle.

Lise ja Lotte olivat leikkineet pirtin lattialla, kun kranaatti räjähti tulipesässä  ja Loten sormet olivat lentäneet kesätaivaalle. Lotte asui nyt kappelin vieressä sotainvalidien talossa.

Lotella oli valkoiset huonekalut pienessä kaksiossaan, valkoinen TV-taso, valkoinen kirjahylly, valkoinen nahkasohva ja valkoiset sohvatuolit. Lotte kattoi valkoiset kahvikupit valkoiselle sohvapöydälle ja istahti vastapäätä.

– Isäs oli minuun vähän ihastunut, Loten silmät tuikkivat. Sitten hän katsoi Mirtaa silmiin.

– Etpä, kuule, tiedäkään, miten isäs oli menevä mies!

Sitten Lotte käänsi päänsä ikkunaan, tuijotti kappelin suuntaan ja jatkoi:

-Ja vielä sittenkin, kun  Miro oli jo syntynyt.

-Onko Miro Benjaminin lapsi?, Mirta töksäytti.

-Oo-on, vastasi Lotte viivytellen ja naurahti lyhyesti. – Kyllä hän on isäsi lapsi, ei kenenkään muun, vahvisti Lotte ja Mirta ymmärsi, että ehkä Lotte tiesi, missä ja milloin Miro oli saanut alkunsa.

 

Mummon mökki, me-kertoja (Anisa)

Pihamaalla juoksentelivat harmaankirjavat, mustat ja punaiset kanat. Parinkymmenen viinimarjapensaan ja kahdeksan omenapuun puutarhan läpi johti pikkukivinen suora polku. Sitä pitkin me tytöt juoksimme peräkanaa puutarhan laidalle, Josefina-mummon mökkiin. Rimpuilimme itsemme Josefinan käsivarsien alle, vaikka Josefinasta äitiys olikin jo haihtunut ja rinnassa rahisi enää vain kuiva itku, jossa Pellervo-ukin muisto eli.

Mutta sitten tuli kesä, jolloin Josefinakin lähti.

Piiritimme mummon mökkiä ja hypimme tasajalkaa nähdäksemme ikkunoista sisään. Koputtelimme ikkunoihin ja rapsuttelimme niitä sireeninoksilla. Kuvittelimme, että nyt mummo ihmettelee, mitä kummaa ulkona oikein tapahtuu ja kumartuu kurkistamaan ikkunasta ulos. Tirskuimme ja painauduimme nurkan taakse piiloon. Mitään ei tapahtunut. Tuntui kuin tuuli olisi lehahtanut päittemme päällä ja Mirta rupesi keräämään juhannusruusuja seinänvierustalta. Sitten Hande ja Sara avasivat Josefinan ulko-oven, kompuroivat eteisen kautta tuvan ovelle ja tervehtivät Josefinaa  yhdestä suusta:

-Päivää! Päivää!

Hande ja Sara ryntäsivät ulos talosta yhtäaikaa, satuttivat itsensä oven karmeihin, Hande hyppäsi parilla loikalla raput alas ja Sara lyyhähti rappusille. Mirta näki ikkunasta mummon sinertävät jalat ja aukinaisen suun. Siellä mummo istui  puusängyllä suu auki ja tuijotti yöspäin.

Sitten tuli ruumisauto. Mummon mökin eteisessä haisi oudolta. Ruudullinen esiliina avattiin ja pitkä kukkamekko leikattiin sakseilla mummon päältä. Kultainen vihkisormus katkaistiin hohtimilla, koska sitä ei saatu saippualla ja vedellä pois tuvonneesta sormesta. Sitten ruumisauto vei Josefinan ja Mirta heitti valkoiset ruusunsa ruohikkoon.

 

Iida, Lotte ja menneisyyden salaisuudet (Kaikkitietävä kertoja)

Mirta otti käteensä tumman valokuvan Loten kirjahyllystä.

-Iida nuorena, Lotte sanoi ja kattoi pöydälle valkoiset posliinikuppinsa, joissa kukki pieniä punaisia ruusunkukkia.

Kuvassa seisoi laiha, pitkälettinen tyttö, joka katsoi vakavana kohti. Hänellä oli tumma, pitkä leninki ja soikeat kasvot. Mirta ei saanut katsettaan irti Iidan isoista,  pyöreänvinoista silmistä.

-Sellanenhan se oli, äiti, sinun mummisi, Lotte sanoi  ja asetteli sokerikkoa pöydälle.

-Millainen?, kysyi Mirta.

-Työteliäs ihminen, vastasi Lotte vaisusti, ja Mirta ymmärsi, ettei hän saisi kyselemällä tietää totuutta äidinäidistä. Lottehan oli itsekin ollut vielä lapsi, kun Ida kuoli. Nyt Mirta oli nähnyt kuitenkin häivähdyksen esiäidistään, jonka elämää hänkin eli eleissään, ilmeissään, luonteenpiirteissään ja taipumuksissaan ja että ne olivat perintoä edellissiltä sukupolvilta.

Mirta sai  vielä muutaman kirjeen Lotelta. Kirjeissä oli vanhoja valokuvia Lisestä. Yhdessä kuvassa Lise seisoi valtavan kyläkoivun katveessa, yllään kukikas kesäleninki, hiukset taidokkaasti muotoiluilla laineilla ja jaloissa mustat mokkanahkaiset kengät. Toisessa kuvassa Lise istui alakuloisena Kellokosken sairaalan rapuilla toisten työharjoittelijoiden välissä, pitkä valkoinen tukka auki ja kasvot vakavina. Kolmannessa kuvassa Lisen taustalla näkyi eduskuntatalo, hän seisoi sen edessä kauniissa jakkupuvussa, tyylikäs, siro hattu päässään, käsikädessä pienen sarkapukuisen pojan kanssa. Poika oli siis Miro, viisivuotias sokeainkoululainen. Mutta kirjeissä ei ollut sanaakaan siitä tuntemattomasta osasta Lisen lapsuutta, joka lepäsi kaiken yllä kuin purkautumaton ukonilma.

Kun Mirta tapasi Lisen isän, Juhon, Mirta oli ollut vielä niin pieni, ettei hänelle jäänyt muuta muistoa hänestä kuin ohut mielikuva kesäisestä illankorvasta, kun vanha, tuntematon mies horjahteli linja-autolta pihaan. Kuinka mies oli pysähtynyt Mirtan eteen ja kysynyt Liseä ja hän oli osoittanut sormella navettaan päin. Miten Lise oli nättäytynyt navetan ovella, hätääntynyt ja pyyhkinyt käsiään navettatakkinsa helmaan.

-Entä se Juho? Ukki?

-Kiersi kylillä. Suutari.  Myi saappaita venäläisille sotilaille Sortavalassa. Paha oli meille lapsille. Ja Ida-äidille.

-Miten paha?

-Juovuspäissään riehui. Käytti remmiä.

-Löi lapsia?

-Niin. Nukuttiin kaikki lapset pirtin nurkassa vierekkäin. Isä tuli ja veti remmillä meitä kaikkia.

 

 

Mutta Mirta….

Minä olen Mirta, Anisan nuorempi sisko ja Saran isosisko.  Minulla on kaksi veljeä. Miro, joka söi karvamadon ja Tate, joka veistää vuoroin pikku-ukkoja, vuoroin siipiä halkoliiterissä. Miro asuu talvet Helsingissä sokeainkoulussa ja Tate kirjoittelee  koulukirjoihinsa Kiveksis Ale.

Perheen synty

Lise syntyi suutarin torppaan järven taakse, mutta vastapäiselle rannalle, kylän keskelle, syntyi talollisen poika Benjamin kaksi vuotta myöhemmin. Kun Lise opetteli uimaan järven toisella puolen, Ben polskutti käsipohjaa vastakkaisella rannalla.

Jonakin tammikuun pakkasyönä, viisitoista vuotta myöhemmin, Benjamin hiihti kylän poikien kanssa järven yli ja jäi yöksi Lisen kotimökkiin, koska Lisen isä oli lähtenyt Sortavalaan myymään kenkiä venäläisille sotilaille. Tuosta yöstä lähtien Lise alkoi vihata Benjaminia ja saman vuoden syyskuussa syntyi heidän esikoisensa Miro.

Kyläläiset nimittelivät huusholliamme Pappilan mäeksi, koska helluntai- ja vapaaseurakunta löysivät perheemme ja Benjamin ja Lise saivat herätyksen kesken vaikeuksiensa.

 

Lapset

Lise ja Ben saivat vielä yhden lapsen . Hän sai nimekseen Sara, vaikka Sade olisi sopinut paremmin, koska syntymää seurasi kuuden päivän myrsky. Viljapellot lakosivat, metsäpolut katosivat savivelliin, vesi virtasi putouksina ränneistä ja piiskasi railoja sorateihin.

 

 

Mutta Mirta…(Kaikkitietävä)

Lapsi putoaa maailmaan kuin linnunpoika räystäältä, omille siivilleen.

– Oli tyhjää. Huutoa.

Kun sumu vähitellen hälveni, Mirta huomasi, että hänen ympärillään pyöri oma planeettakunta: Lise, Benjamin, isosisko Anisa, ja kymmenkunta vuotta vanhemmat veljet Miro ja Tate.

Miroa näki vain jouluisin ja kesäisin, joten Mirta piti häntä jonkinlaisena kylään tulleena setänä. Miro pyöri tuvan lattialla verkkaista ympyräänsä, jalalta toiselle.

– Raharukki, kyläläiset nimesivätMiron, koska Miron pyörivä siluetti näkyi Pappilanmäen ikkunoista maantielle. Maantien varressa oi punalautainen kuivaamo ja kuivaamon seinässä iso keltainen postilaatikko, jolle kyläläiset kokoontuivat päiväpostin aikaan. Se saapui linja-auton mukana keskipäivän aikaan.

Lisen ja Benjaminen silmissä Miro oli profeetta, jonka puheita tuli tulkita ennustuksina. Eräänä päivänä järven yli vyöryisi kiinalaisia. Käytännön Messius lankesi kuitenkin Tatelle, hänhän oli vain tavallinen, terve poikalapsi.

Pelasta tämä perhe, pelasta!

Mirta kiersi Anisan kanssa Benjaminin bändin solistina pitkin pitäjää. Tytöt muistuttivat silkkisissä lettinauhoissaan ja Lisen ompelemissa pallomekoissa kaksososia. Valheen voimalla duetto sai kuulijoita. Eikä Anisalla ja Mirtalla ollut muutakaan tekemistä kuin odottaa ja nukahdella, kuunnella huutoa ja pauketta ja huomata , että olivat mukana.

Mirta oli arka tyttö ja pidätti sisälleen Lisen ja Benjaminin myrskyt ja muuten vaan valtameren. Mirta etsiytyi melun reunoille syrjäisiin paikoihin, piiloutui komeroihin ja nurkkien taakse. Mirta tarkkaili pölyhiukkasten pyörteitä, kiipesi tuomeen tavoittelemaan lintujen kieltä. Porstuan katolta hän pääsi seinän poikkilistaa pitkin vintin ikkunasta sisään.

 

 

Mirtan loppupuhetta

Ensimmäiseksi avasin ikkunan.  Taivaalla lentelivät pääskyt.

Krysanteemit ja kosmokset ovat kaatuneet parvekkeen lattialle. Kanava välkkyy siniharmaana. Kerrostalojen lomasta pilkistää aamulla satamaan lipunut laiva.

Olisin voinut olla rohkeampi. Kutsua pelot uniini. Olisin voinut yhdessä yössä pyyhkäistä mustat pelinappulat laudalta, eikä minun olisi tarvinnut kantaa mukanani sukupolvien syyllisyyttä ja vieraantuneisuutta.

Viattomuus on elämän alkulähde.

Benjamin on yhä täällä.