LAPSUUDEN RUOKAMUISTO

Valkoiset posliinilautaset. Painavat metalliset kahvelit. Äiti kantaa perähuoneen uunista mustan valurautapannun tuvan pöydälle. Pannussa on pienet nappulajalat ja ohut kantoripa. Rasva poreilee pannussa ja kiehuvan rasvan pinnalta tarttuu ohuita kettoja kauhan varteen, kun äiti pyöräyttää sillä paistia. Paistin vieressä on tarjotin, jonka päälle on ladottu karjalanpiirakkavuori.

Istuudun pöydän ääreen pitkälle penkille. Kovakuorisen lumen terävyys pakottaa jalkateriä yhä ja säärissä on pakkasen puremia punaisia laikkuja. Hiukseni jäätyivät matkalla, kun juoksin paljain jaloin saunasta tupaan.

Isä ottaa tarjottimelta piirakan, vuolee keltaisesta voikimpaleesta paksun lastun ja painelee sen veitsellä piirakan päälle. Sitten hän nousee ylös saunapyyhe lanteillaan, avaa keittiön kaapin ja etsii sieltä paketin hienoa sokeria. Isä repäisee sokeripaketin kulmasta nurkan pois ja heittää sen lattialle. Sitten hän kaataa hienoa valkoista sokeria voisen piirakkansa päälle ja kun toinen käsi työntää sokeripakettia takaisin kaappiin, toisella hän työntää piirakan suuhunsa. Sitten isä kohottaa lonkkaansa ja laskee ilmoille pitkän, kovaäänisen pierun. Sitten hän palaa pöytään ja käskee ojentamaan itselleen maitoa valkoisesta kannusta, jonka posliinisessa pinnassa on kolmilehtinen oksa.

Silppuan riisipiirakan lautaselleni ja otan kauhalla paistia piirakanpalasten päälle. Otan vähän myös lihakimpaleita, joiden syyt ovat auenneet uunissa. Rasvainen piirakan ruiskuori ja rasvassa kellunut piirakan riisipuuro tuntuvat suussa kuuman suloiselta ja vievät nälän nopeasti. Kiitän, kannan lautasen ja haarukan keittiön pesuvatiin ja juoksen perähuoneen uunin taakse sänkyyn seinää vasten. Tämä on minun paikkani. Vedän postelin pääni yli ja ristin kädet yhteen. Rukoukseni on lyhyt: Rakas Jumala, anna minun kuolla. 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *