Me asumme valkoisessa talossa mäen päällä, jonka ikkunoista näkyy järvi. Täällä vihonviimeisessä loukossa, niin kuin äiti sanoo, on muitakin taloja, joissa asuu kaikenlaista sakkia, mutta ei minun ja siskojeni ikäisiä lapsia. Meidän on vain tapeltava keskenämme ja odotettava kymmenen kuukautta vuodessa Handea, joka saapuu joka kesä yhtä yllättäen kuin muuttolintu, ja jonka yhtäkkinen näkeminen kouraisee sydänalaa niin suurella riemulla, ettei sitä voi kuvata. Hande asuu kesä-, heinä-, elokuisin arvaamattoman pituisen ajan tien toisella puolella keltaisen talon vintillä, jossa häntä vahtii Pahan Ilman Lintu. Tai niin Hande hänestä sanoo, oikeasti  hän on Handen täti, Suoma.

Talon ympäriltä on raivattu metsää, sen tilalle on kynnetty peltoja ja rakennettu se, minkä jokainen voi nyt nähdä: kylän kaunein asuinpaikka. Punainen aamuaurinko sinkoaa säteensä järven yli ja kurkistaa ensimmäiseksi makuuhuoneen ikkunoista sisään. Keskipäivällä aurinko lämmittää puutarhaa ja kasvimaata ja kun niittokoneet ja työn äänet hiljenevät, aurinko katselee meitä lännestä värjäten pellot ja voikukan hahtuvapallot pehmeänkeltaisella illan valolla.