Järven selkä on tummansininen ja aallot vaahtopäisiä. Rannan poukamassa on kuitenkin tyyntä. Työnnän kärryn veteen ja kahlaan kaislikon reunan kiville, joiden päällä matonpesupenkki kuivuu ylösalaisin. Tartun penkin jalkaan ja vedän penkin veteen. Liu’utan sitä syvemmälle ja käännän penkin oikein päin. Varmistan vielä, että penkki seisoo tukevasti pohjassa.

Pienet ahvenet puikkelehtivat äkkikäännöksin sinne tänne penkin ympärillä ja näykkivät paljaita sääriäni veden alla. Liotan pitkää raitamattoa rantavedessä, sitten painelen sitä kohti pohjaa polkemalla sen päälle. Kun matto on kastunut kokonaan, laskostan sen penkin eteen veteen ja vedän maton toisen pään hapsuisen reunan penkin päälle. Otan karhean juuriharjan toiseen käteen ja toisella kädellä hankaan paksua mäntysaippuapalaa maton pintaan. Oikealle ja vasemmalle, edestakakaisin. Lopuksi koukkaan harjalla vettä penkin vierestä ja huuhtelen mattokaistaleen pelkällä vedellä. Saippua liukenee vedessä sameaksi pilveksi, jonka sisällä pienet punaiset vesikirput uivat hitaasti vakaata rataansa penkin alle kuin satelliitit avaruudessa. Vesilukit luistelevat sinne tänne veden pinnalla.

Silloin tällöin iso aalto pyyhkäisee penkin yli niin, että sen jalat irtoavat pohjasta. Olen taitellut mekon helmat ylös solmuun, mutta mekko kastuu. Tarkastan tuon tuosta, ettei jalassani ole iilimato. En halua nähdä matoja vedessä. Joskus kaislikossa loiskahtaa, enkä ole varma, onko se kalaa pyydystävä käärme vai matalaan veteen kutemaan uinut hauki.

-Kenenkäs tyttöjä työ ootta? Rantatöyräällä seisoo vanha, kumarainen nainen pitkässä tummassa hameessa ja kuluneessa paidassa.

– Tuosta mäeltä, nyökkään nurmitädykkeistä rantapolkua ylöspäin, ja nainen kävelee lepikkoon kalakojun taakse. Hän nostelee helmojaan rentukkaryppäiden ja luhtaleinikkien seassa kaislikon reunassa, siirtyy kiveltä kivelle ja asettuu viimein istumaan veneväylän tieltä raivatulle kivikasalle. Hän riisuu paitansa, uittaa paidanhihaa vedessä ja pyyhkii sillä kainaloitaan. Kylkiluut törröttävät ihon läpi ja kapeat, lituiskaiset rinnat roikkuvat napaan saakka. Olen riisunut hameeni ja vedän mattoa syvemmälle veteen. Olen vyötäisilläni vedessä, kun mummo avaa yhtäkkiä hampaattoman suunsa ammolleen kohti taivasta ja laulaa kovalla, valittavalla äänellä:

– Oskarii! Oskari, Harmaja-Roope! Samalla mummo liukastuu ja paisakutuu kasvoilleen veteen. Annan maton vajota pohjaan ja uin nopeasti vanhuksen luo. Nostan hänet kainaloista takaisin kivelle ja mummo yskii vettä.

-Ei teijän olis tarvinnu. Mitä nyt enää vanhaa akkaa nostelemaan.

-Mutta hyvänen aika, mumisen hämmentyneenä.

Mummo läiskyttää vettä rintojensa alle, koukkaa vettä kämmenkouruunsa ja pyyhkäisee kämmenellään kasvot ylhäältä alas. Hänellä on ohut harmaa letti niskassa ja kun mummo kohottautuu hajareisin, häpyhuulet roikkuvat velttoina kivellä.

-Ei teijän piä minnuu pelätä. Se Oskari on minun poika. Ajoi minut pois ja asun nyt tuolla metsässä vanhassa saunassa.

-Niin, olen kuullut teidän laulua iltaisin. Teillä on mielenkiintoisia tarinoita, sanon, kun lähden etsimään uponnutta mattoa syvemmältä. Matto ei ole liikkunut mihinkään vaan makaa pohjassa vitojen seassa ja ahvenet uivat sen yli. Vedän maton pinnalle, pusertelen siitä mäntysaippuan pois, huuhtelen sen vielä syvemmällä, jossa kasvaa siimapalpakkoa pitkin lehtihiuksin ja palaan rantaan mattokääröni kanssa.

Nainen on pukenut ja seisoo pienenä , mutta terhakkana töyräällä. Työnnän kärryt veteen ja taittelen maton kärryyn. Nainen tuijottaa minua läpitunkevasti ja nyökkää päällään ylämäkeen. Hampaaton suu avautuu ja mummo tokaisee kovalla äänellä:

-Sukuunsa suopetäjä kasvaa.

En pysy mummon perässä. Kärry on painava työntää ylämäkeen. Kumarainen selkä väreilee helteessä jo kaukana mäellä. Hameen helmat viistävät maata ja kumara olemus haihtuu maantien mutkaan.