Joki

Meillä oli vain yksi rikkinäinen polkupyörä. Anisa talutti sen pyörävajasta talon kulmalle ja vinkkasi: nyt lähdetään! Sade kiipesi tarakalle, minä asetuin ohjaustangolle ja Anisa etsi tasapainon. Näin mentiin kotitie, sitten piti työntää pyörä kylän mäelle, josta kesäpoika Hande pyörsi mukaan ja polki omalla rämällä polkupyörällään vieressä, kunnes oltiin perillä. Ensin pari kilometriä soratietä, sitten kolme kilometriä kuumaa asvalttia. Työnsimme ylämäet vuorotellen pyörää  ja kiljuimme  jalkoja nostellen, kikatimme alamäet yhtenä liikkuvana röykkiönä, ja Hande veti koko matkan kädet irti tangosta.

 

29.6.2017

Olen unohtanut taidon, miten kirjoittaa pitkiä virkkeitä. Vai onko se vain tunne, joka estää ryhtymästä töihin?  Muistan saman tien,  että huomenna on Benjaminin syntymäpäivä, 30.6. Hän täyttäisi nyt jo 89 vuotta.

Sisimmässäni se on edelleen Benjamin, joka on puolellani vaikeuksissa ja kaikissa ajatuksissani,  joskus hän on niin läsnä , että ihmiset saattavat kauhistua, kun näkevät minussa Benjaminin, sen kuolleen miehen, joka nyt yhtäkkiä ilmestyykin heidän eteensä jollakin selittämättömällä tavalla tyttäressä. Mutta tytär ei voi nähdä itseään muuna kuin sinä samana Mirtana, joka hän on aina ollut, edelleen yhtä kilttinä kuin lapsi.

Perunkirjoituksen jälkeen Mirta vie Benjaminin Joki-nimisen taulun Lauralle, Hilman nuoremmalle siskolle, joka asuu ortodoksikappelin vieressä sotainvalidien talossa. Hilma ja Laura olivat leikkineet lapsina pirtin lattialla, kun talon savupiippuun jostakin lentänyt tai pudonnut kranaatti räjähti tulipesässä  ja Lauran sormet lensivät siniselle kesätaivaalle, putosivat sitten jonnekin nuoreen koivumetsään rannan rinteeseen, joka heilahteli verkkaisesti tuulessa yhtenä  keltaisena mattona suuria pyöreitä kulleroita.  Lauralla on valkoiset huonekalut pienessä kaksiossaan, valkoinen TV-taso, valkoinen kirjahylly täynnä sukulaisten kuvia, valkoinen nahkasohva ja valkoiset sohvatuolit. Laura kattaa valkoiset kahvikupit valkoiselle sohvapöydälle ja istahtaa vastapäätä.  – Isäs oli minuun vähän ihastunut, silloin joskus. Etpä kuule, tiedäkään, miten isäs oli menevä mies silloin nuorena. Ja vielä sittenkin, kun  Riiko oli jo syntynyt.

Laura on komea nainen yhä. Muodokas, roteva, hänellä on tuhkanvaaleat, lainehtivat hiukset, hyvät hampaat ja mehevät huulet. Mutta Laura on jotenkin oman aikansa tuote, suree yhä sitä komeaa ja rikasta poikaa, joka ei sitten häntä nainutkaan, vaan mieheksi tuli sotilas, joka jäi puheissaan elämään kentille rauhan tultuakin. Vuolaat ja loputtomat sotatilanteiden kuvaukset taustoittivat jokaista juhlaa, jossa Lauran mies oli läsnä.