Joki (Mirta kertoo)

-Nyt lähdetään! Anisa huutaa.

Anisa taluttaa oranssin rotiskon pyörävajasta talon kulmalle. Sara kiipeää tarakalle, minä istun ohjaustangolle pyörän sarvien väliin ja Anisa polkaisee matkaan. Hande tyrkkää mäeltä sodanaikaisen rämänsä Anisan viereen. Ensin pari kilometriä soratietä, sitten kolme kilometriä polttavaa asvalttia. Anisa taluttaa pyörää ylämäissä, minä työnnän ja Sara juoksee perässä. Laskettelemme mäet alas yhtenä röykkiönä ja Hande vetää ne kädet irti tangosta.

Vesi virtaa pyörteisenä sillan alta. Anisa ja Hande taluttavat pyörät sillan kaiteen taakse rinteeseen ja juoksemme joen uomaan riisuutumaan. Vaikka aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta, Handella on jalassaan kumikengät.  Hän asettelee ne vierekkäin kurjenmiekkojen viereen. Anisa ja Sara hyppelevät hetteikössä pitkospuita pitkin, ja joen pinnalle pulpahtelee pieniä kuplia.

-Mirta ei uskalla! Hande hohottaa. Vesiheinät heilahtelevat verkkaiseti pinnan alla ja virta näyttää mustalta.

– Hypätään sillalta! Sieppaan Handen kumikengän ja heiluttelen sitä uhmakkaasti pääni päällä.

-Hah, hah, ha, Hande esittää.

– Et usko? Jos et usko, että hyppään sillalta, heitän kengän jokeen!

-Et heitä. Etkä hyppää, Hande vastaa epäuskoisena rannan tuntumasta ja näyttää heikolta ja pieneltä kuin linnunpoika, jonka ei kannattaisi pullikoida vastaan.

-Siinä! Huudan ja heitän kengän pitkässä kaaressa virtaan. Kenkä haukkaa vettä, pyörähtää kallelleen ja uppoaa  pyörteeseen, jota virta vie voimalla eteenpäin.

-Hullu!, Hande huutaa ja räpiköi nyyhkien rannalle. Anisa ja Sara huutavat yhdestä suusta:

-Hullu, Mirta!

Anisa ravistelee minua olkapäistä: Mitä sinä hullu teet? Mitä tuo kenkä maksaa? Häh! Sitä ei löydy enää mistään.

-Höh, vastaan ja nousen kivistä rinnettä sillalle. Mitäs ei uskonut!

Virta ryöppyää vaahdoten kohti joen mutkaa.  Pinnalle pulpahtelee isoja ja pieniä kuplia haihtuen virran pyöteisiin. Hyppään jalat edellä. Veden pinta tuntuu melkein kovalta, kun jalat osuvat siihen, sukellan suorana pinnan läpi, virta vetää kehoani eteen ja ylöspäin valtavalla voimalla, kuljen veden imussa joen mutkaan asti,  kunnes saan pääni veden ylle.  Vedän keuhkot täyteen ilmaa ja kauhon kaikilla voimillani kohti joen reunaa.  Saan kiinni rantakivistä ja vedän  itseni ylös rannalle.

Lotte ja menneisyyden salaisuudet (Kaikkitietävä kertoja)

Perunkirjoituksen jälkeen Mirta vei Benin Joki-taulun Lotelle, Lisen siskolle.

Lise ja Lotte olivat leikkineet pirtin lattialla, kun kranaatti räjähti tulipesässä  ja Loten sormet olivat lentäneet kesätaivaalle. Lotte asui nyt kappelin vieressä sotainvalidien talossa.

Lotella oli valkoiset huonekalut pienessä kaksiossaan, valkoinen TV-taso, valkoinen kirjahylly, valkoinen nahkasohva ja valkoiset sohvatuolit. Lotte kattoi valkoiset kahvikupit valkoiselle sohvapöydälle ja istahti vastapäätä.

– Isäs oli minuun vähän ihastunut, Loten silmät tuikkivat. Sitten hän katsoi Mirtaa silmiin.

– Etpä, kuule, tiedäkään, miten isäs oli menevä mies!

Sitten Lotte käänsi päänsä ikkunaan, tuijotti kappelin suuntaan ja jatkoi:

-Ja vielä sittenkin, kun  Miro oli jo syntynyt.

-Onko Miro Benjaminin lapsi?, Mirta töksäytti.

-Oo-on, vastasi Lotte viivytellen ja naurahti lyhyesti. – Kyllä hän on isäsi lapsi, ei kenenkään muun, vahvisti Lotte ja Mirta ymmärsi, että ehkä Lotte tiesi, missä ja milloin Miro oli saanut alkunsa.