Mirtan silmä on muurautunut umpeen. Hän makaa mattokasassa autotallin eteisessä.  Autotallin lattialla lojuu röykkiöittäin tehtaalla likaantuneita farkkuja: Wrangler, Lee, Lewis, Beawers.

-Paskamahat, paskaperseet! Tete könyää tyttöjen jääkaapille  ja vetää jääkaapista viimeiset makkarasiivut. Ne ovat kauppakassista, jonka Ben heitti lattialle pitkän piereskelyn saattamana: siinä on sioille apetta!

Mirta näkee kapeasta sivuikkunasta, miten Tete liukastelee sateisella nurmikolla. Tete pyörii liejussa, putoaa takapuolelleen, sätkii,  yrittää jaloilleen ja  eteenpäin kuin yksinkertainen hyönteinen.

Mitä voin Tetestä ajatella nyt? Lapsuusmuistot ovat sattumanvaraisia, hiljaisia ja haalistuneita  unia. Kun aikuiset olivat pellolla, Teten tehtävänä oli paimentaa meitä, ettemme polttaisi taloa, karkaisi metsään susien suuhun tai hukkuisi järveen.  Hän vaihtoi meille kolmelle vuoronperään harsovaippoja.

Ladossa, jonka seinälautojen välistä valo siivilöityi suolaiseen oreganontuoksuineen heinäkasaan, Tete opetti meitä tekemään voltteja, joita emme koskaan oppineet. Muistan Teten turhautumisen ja halveksunnan, koska meistä ei ollut mihinkään.

Tetellä oli korkeushyppyteline pajan takana ja pituushyppykaukalo. Siellä hän urheili omassa yksinäisyydessään ja me sotkimme hänen pururatansa heittelemällä sille pikkukiviä ja risuja.

Talvisin Tete aurasi peltisellä auralla lammen pinnan paljaaksi ja luisteli jäällä ympyrää ruohontuppaita väistellen. Benin nuoruudessa lampi oli ollut oikea ahvenlampi,  ja talvisin vesikelkka oli pyörinyt aisan päässä sen keskeltä akselinsa ympäri.

Muistan halkoliiterin,  jossa jäisten halkojen seassa hyppi paperisia Veikko Kankkosia. Tete oli leikannut ukot pahvista ja liimannut niille pahvisukset. Jokaisen päälle oli väritetty sinivalkoinen Suomi-verryttelypuku ja jokaisen päässä oli sinivalkoinen lippupipo.

Anisa työntää pyörää ja minä ja Sara istuimme vuorotellen tarakalla. Pakkunaisen setä juo viinaa ja tätillä on kylässä miehiä. Me karkaamme Paakkunaiseen, koska meillä on kotona paha olla.

Paakkunaisilla on kuusi lasta: Tiina, Terttu, Tuula, Terho, Timo ja Taina. Tuula on hiljainen ja kuin jossakin muualla. Hänelle nauretaan koulussa. Terttu on Anisan ikäinen ja Tertulla on ollut polio. Siksi hänenen jakansa on vinossa ja lyhyempi kuin toinen.

Äiti huutaa ja hakee sireenipensaasta vitsan. – Jos sanotte, miksi karkasitte, ette saa piiskaa, äiti huutaa.

– Koska sinä olet niin paha, Anisa huutaa vastaan ja äiti tarttuu Anisaa tukasta ja retuuttaa hellan reunaa vasten. Sara odottaa jo hellan edessä housut kintuissa ja puristaa rystyset valkeina hellan tankoa.

Sitten äiti piiskaa meitä paljaalle pyllylle. Pidättelen, mutta itku ei pysy sisällä. Reisiäni kirvelee ja paha mieli täyttää keittiön. Parumme ja vapisemme kauhusta, mutta äidin viha ei laannu.

– Joko nyt uskotte!

Hangen pinta on kova kuin jäinen kansi, emmekä tarvitse enää suksia, vaan voimme juoksennella sinne tänne lumisia peltoja pitkin kuin vapaaksi lasketut koirat. – Jokohan ne on päästetty irti?, Maritta kuiskaa, kun Salmela asettuu harmonin eteen. Helmikuu on tullut, tulleet valkohanget, pakkasherra nurkissa jo paukuttaa, laulamme suut ammollaan kohti vihreää liitutaulua, ja Salmela polkee harmonia narisevilla nahkakengillään. Aurinko paistaa luokkaan ja piirustuksiin, joissa lumiukot seista jököttävät rivissä seinän leveydeltä.

Lumi narskuu kenkien alla. – Kuin hieroisi perunajauhoa sormenpäillä, oletko kokeillut?, kysyn, mutta Maritalla on jo muuta mielessä:
– Oranssit. Jos saadaan oranssit, niin otetaan ne.
– Otetaan, kiljaisen, koska Maritta on paras laskennossa ja minun ikioma ystäväni. Minulla on 20 penniä lapasessa ja Maritalla on samanlainen kolikko.

Minä ja Maritta emme oikeastaan tarvitse sanoja, vaikka soittelemmekin toisillemme joka ilta. Jos joku sattuisi kysymään, että mitäs ne tytöt oikein soittelevat joka ilta, niin tiedän mitä sanoa. Kun minä en osaa sitä laskentoa, mutta Maritta osaa. Katselemme päät takakenossa lumikasan huipulta vitivalkoista koulunpihaa äärestä ääreen ja olemme kotkia, jotka liitävät kohti vuoria. Linssit ovat miltei läpimustat, mutta mitkä sangat! Sangat ovat valtavan oranssit.
– Helmikuu on tullut, totean Maritalle, mutta ennen kuin Maritta ehtii vastata, näen juuri ja juuri muovisten linssieni läpi hänen talvikenkiensä kärjet. Ne osoittavat Osuuskaupalle päin, josta alkaa lähestyä villiintyneen koiralauman moniääninen haukku.

Peruutan Dieselin koulun etuoven eteen, nokka kohti porttia ja maantietä. Portin pielessä retkottaa lahon laudan jatkeena iso postilaatikon muotoinen vanerikasa, jonka kirkkaan keltaisesta maalista on jäljellä vain muutama hiutale. Päiväauto ei ole kulkenut vuosikymmeniin, eikä täällä ole enää ketään, jolle kuskata Karjalaista ja kunnan kirjeitä. Pesäpallokenttä on kasvanut umpeen pajukkoa. Vetisen sammalikon väleissä on siellä täällä matalia jäisiä lampareita ja soraa. Koulun ovi näyttää leikkimökin ovelta. Se ei ole enää se valtava A ja O, josta mentiin sisään parijonossa opettelemaan kansalaistaitoja.

Salmelakin on kuollut jo aikoja sitten, enkä muista hänestä muuta kuin sen, kuinka hän puhui osuuskaupalla miesten kanssa kovaan ääneen miesten juttuja, vaikka oli opettaja ja nainen. Tai, no, muistanhan minä myös kellertävän karttakepin, joka halkesi pirstaleiksi etupulpetteihin. Paksut nailonsukat paksujen pohkeiden peittona, kun harmonista pihisi ilmoille sen hidas henki. Ja jokapäiväisen välttelevän katseen.  -Sitten, kun Salmela tunnusti rakkautensa jollekin naiselle, joka oli tullut keittolan avuksi kuorimaan perunoita, kaikki tiesivät sen, että Salmela oli sellainen.

Minä ajan nyt taksia, koska isä on sairaslomalla. Ja en. En ole miehimys, vaan olen renki, koska isällä on iskias. Ja kyllä, minä olin Salmelan kanssa hyvissä väleissä ne kaikki kolme ensimmäistä kansakoulun luokkaa, jolloin takarivin pojat kumahtelivat otsa edellä lattiaan aamuhartauksissa ja pienimpien tyttöjen pulpettien alta luututtiin pissalammikoita. Mutta minä olin hyvissä väleissä jokaisen luodun kanssa, koska minua ei ollut oikeastaan edes olemassa. En ollut vielä koskaan uskaltanut nousta ketään vastaan.

Kummallinen helmikuu, sataa vain vettä.

Me asumme valkoisessa talossa mäen päällä, jonka ikkunoista näkyy järvi. Täällä vihonviimeisessä loukossa, niin kuin äiti sanoo, on muitakin taloja, joissa asuu kaikenlaista sakkia, mutta ei minun ja siskojeni ikäisiä lapsia. Meidän on vain tapeltava keskenämme ja odotettava kymmenen kuukautta vuodessa Handea, joka saapuu joka kesä yhtä yllättäen kuin muuttolintu, ja jonka yhtäkkinen näkeminen kouraisee sydänalaa niin suurella riemulla, ettei sitä voi kuvata. Hande asuu kesä-, heinä-, elokuisin arvaamattoman pituisen ajan tien toisella puolella keltaisen talon vintillä, jossa häntä vahtii Pahan Ilman Lintu. Tai niin Hande hänestä sanoo, oikeasti  hän on Handen täti, Suoma.

Talon ympäriltä on raivattu metsää, sen tilalle on kynnetty peltoja ja rakennettu se, minkä jokainen voi nyt nähdä: kylän kaunein asuinpaikka. Punainen aamuaurinko sinkoaa säteensä järven yli ja kurkistaa ensimmäiseksi makuuhuoneen ikkunoista sisään. Keskipäivällä aurinko lämmittää puutarhaa ja kasvimaata ja kun niittokoneet ja työn äänet hiljenevät, aurinko katselee meitä lännestä värjäten pellot ja voikukan hahtuvapallot pehmeänkeltaisella illan valolla.

Tiesin jo lapsena, heti kun opin kirjoittamaan, että kirjoittaminen on minun juttuni. Ennen kirjoittamisen oppimista olin kiinnostunut sanoista, esim. laintaulu, ihmisraunio jne. Nimesin myös oman pääni mukaan kasveja, joiden nimiä en tiennyt. Vasta koulussa kuulin, että kärpäsenvarasara onkin ”oikeasti” karhunsammal.
Minun ääneni on vaiennetun ihmisen ääni. Minun ei ole oikeastaan vaikeaa kirjoittaa henkisestä väkivallasta, koska en enää ajattele, että mitähän ne muut mahtavat näistä jutuista oikein ajatella (että kirjoittajalla on varmasti tosi pahoja ongelmia itsellään, kun tuollaisia pitää mennä kirjottelemaan, hahah) – mutta teknisesti minulla on vielä opeteltavaa ja ajan antaminen itselle tätä kaikkein tärkeintä varten on vielä taistelun paikka. Elantokin kun pitäisi jostakin saada, vaikka veri vetää vain näppäimille. Syvyys, kirkkaus ja ihmisen pienuuden ja sokeuden armahtava ymmärrys koskettavat syvimmin.

Kotini läppärin taustakuvana on valokuva, joka muistuttaa kovasti lapsuudenkotiani kesäisen luonnon helmassa. Talon edessä (näytön kuvassa) on valtava ja monihaarainen puu. Suunnilleen samassa paikassa oli minulle tärkeä puu myös lapsuudessani. Se oli minun paikkani ja valtakuntani. Puun rungon keskivaiheilla oli oksanhaara, joka oli kuin istuin ja sieltä näkyi joka suuntaan: pihaan, puutarhaan, tielle ja järvelle; oikeastaan koko kylä. Puu oli tuomi, josta on jäljellä enää vain laho kanto.

Olen kerännyt lapsuudestani ja oman sukuni tarinoista kaikenlaisia dokumentteja, mutta vain tämä mielensisäinen maisema on sellainen, joka auttaa minua luomaan tarinan pisteestä A pisteeseen B. Piste B on useinkin sellainen, josta en tiedä mitään.

Valkoiset posliinilautaset. Painavat metalliset kahvelit. Äiti kantaa perähuoneen uunista mustan valurautapannun tuvan pöydälle. Pannussa on pienet nappulajalat ja ohut kantoripa. Rasva poreilee pannussa ja kiehuvan rasvan pinnalta tarttuu ohuita kettoja kauhan varteen, kun äiti pyöräyttää sillä paistia. Paistin vieressä on tarjotin, jonka päälle on ladottu karjalanpiirakkavuori.

Istuudun pöydän ääreen pitkälle penkille. Kovakuorisen lumen terävyys pakottaa jalkateriä yhä ja säärissä on pakkasen puremia punaisia laikkuja. Hiukseni jäätyivät matkalla, kun juoksin paljain jaloin saunasta tupaan.

Isä ottaa tarjottimelta piirakan, vuolee keltaisesta voikimpaleesta paksun lastun ja painelee sen veitsellä piirakan päälle. Sitten hän nousee ylös saunapyyhe lanteillaan, avaa keittiön kaapin ja etsii sieltä paketin hienoa sokeria. Isä repäisee sokeripaketin kulmasta nurkan pois ja heittää sen lattialle. Sitten hän kaataa hienoa valkoista sokeria voisen piirakkansa päälle ja kun toinen käsi työntää sokeripakettia takaisin kaappiin, toisella hän työntää piirakan suuhunsa. Sitten isä kohottaa lonkkaansa ja laskee ilmoille pitkän, kovaäänisen pierun. Sitten hän palaa pöytään ja käskee ojentamaan itselleen maitoa valkoisesta kannusta, jonka posliinisessa pinnassa on kolmilehtinen oksa.

Silppuan riisipiirakan lautaselleni ja otan kauhalla paistia piirakanpalasten päälle. Otan vähän myös lihakimpaleita, joiden syyt ovat auenneet uunissa. Rasvainen piirakan ruiskuori ja rasvassa kellunut piirakan riisipuuro tuntuvat suussa kuuman suloiselta ja vievät nälän nopeasti. Kiitän, kannan lautasen ja haarukan keittiön pesuvatiin ja juoksen perähuoneen uunin taakse sänkyyn seinää vasten. Tämä on minun paikkani. Vedän postelin pääni yli ja ristin kädet yhteen. Rukoukseni on lyhyt: Rakas Jumala, anna minun kuolla. 

Äiti ei kiroile, koska on uudestisyntynyt, eikä helvetin tuli koske häntä. Sana hullu on meidän perheessä kielletty, koska raamatussa sanotaan, että se, joka sanoo toista hulluksi, on ansaitseva helvetin tulen.
Nyt äiti on latonut puiselle leivinlaudalle rivin pyörösiä. Pyöröset ovat pikkulautasen kokoisia kakkaroita, joiden päällä on riisipuuroa, eikä niitä kukaan meillä syö. Mutta kun äiti saa päähänsä leipoa, hänen käsistään sinkoaa piirakkaa, pyöröstä ja limppua satapäiselle komppanialle, vaikka meitä on vain viisi. Minä, Anisa, Sara, isä ja hän.
– Näistä ei ole ikipäivänä minkään tekijäksi, äiti kiroaa hampaittensa välistä. Vaikka ei hän kiroa.
Äidillä on sininen puuvillamekko, jossa seilaa isoja poutapilviä. Punavihreäraidallinen esiliina peittää miehustan pilvet. Hiukset on letitetty sykeröiksi huivin alle. Kantapäät tömähtävät lattiaan, kun äiti ravaa edestakaisin hellan ja uunin väliä. Oikea kyynärvarsi kohoaa ja sormet puristuvat nyrkkiin.
– Lutkat!
Savu työntyy pellinraosta sisään ja laskeutuu uunin pankkoa pitkin alas. Ikkunasta lankeaa valoläikkä lattialle. Sen keskelle heijastuu ikkunapuiden risti.

Ulkohuussi on aitan takana ja sinne on pitkä matka. Perähuoneen eteisen lattialla on vaaleankeltainen emalipotta, jolla me käymme, jos yöllä tulee hätä. Se täyttyy nopeasti ja aina siellä on joku käynyt isollakin hädällä.

Lise huutaa ja möskyää. Potta pitää just nyt tyhjentää. Vaikka potta on piripintaan täynnä pissaa ja kakkaa, sitä ei saa läikyttää. Keltainen virtsa on jäätynyt reunoilta, mutta keskellä ui ruskea pökäle.

Mirta on alkanut epäillä, että Ben käy yöllä lorottamassa pottaan. Lise tyrmäää Mirtan ehdotuksen jokaisen omasta potasta ennen kuin Mirta ehtii edes lausetta loppuun, joten potan tyhjennys jää edelleen Mirtan, Anisan ja Saran tehtäväksi. Vaikka sillä kävisi koko kylä tarpeillaan.

Mirta nostaa potan lattialta. Keltainen neste läikähtää kämmenselille ja ruskea, paksu ulostepötkylä ui keskellä pottaa, kun Mirta ottaa ensimmäiset varovaiset askeleet kohti perähuoneen kuistia. Perähuoneen rapuilla on pyöreitä jääpallukoita, jotka ovat syntyneet kuistin räystäältä tippuneista vesipisaroista. Mirtan jalkaterä luiskahtaa jääpällukan päältä ja potta lentää kaaressa kaiteen yli kukkapenkkiin.

Mirta ravistelee keltaista lientä mekoltaan. Mirta noukkii astian viimekesäisten kukanvarsien seasta, pyöräyttää astiaa lumessa ja tuo sen takaisin perähuoneen eteiseen. Mirta tietää, että Lise tekee ruskeasta töhnästä ja keltaisesta renkaasta ison numeron. Edessä on huuto, joka ei lopu. Ihan sama, oliko kyseessä vahinko vai tahallinen teko.