SAVIKON KUVAUSTA, KESÄT

Me asumme valkoisessa talossa mäen päällä, jonka ikkunoista näkyy järvi. Täällä vihonviimeisessä loukossa, niin kuin äiti sanoo, on muitakin taloja, joissa asuu kaikenlaista sakkia, mutta ei minun ja siskojeni ikäisiä lapsia. Meidän on vain tapeltava keskenämme ja odotettava kymmenen kuukautta vuodessa Handea, joka saapuu joka kesä yhtä yllättäen kuin muuttolintu, ja jonka yhtäkkinen näkeminen kouraisee sydänalaa niin suurella riemulla, ettei sitä voi kuvata. Hande asuu kesä-, heinä-, elokuisin arvaamattoman pituisen ajan tien toisella puolella keltaisen talon vintillä, jossa häntä vahtii Pahan ilman lintu. Tai niin Hande hänestä sanoo, oikeasti  hän on Suoma, Handen täti.

Valkoinen talo jäi isälle hänen vanhemmiltaan, Pellervolta ja Josefiinalta. Tämän talon ympäriltä Pellervo oli raivannut metsää, kyntänyt peltoja ja rakentanut sen, minkä jokainen voi nyt nähdä: kylän komeimman asuinpaikan. Punainen aamuaurinko sinkoaa säteensä järven yli ja kurkistaa ensimmäiseksi perähuoneen ikkunoista sisään. Keskipäivällä aurinko lämmittää puutarhaa ja kasvimaata ja kun niittokoneet ja työn äänet hiljenevät, aurinko katselee meitä lännestä värjäten pellot ja voikukan hahtuvapallot pehmeänkeltaisella illan valolla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *